maanantai 26. marraskuuta 2012
sunnuntai 25. marraskuuta 2012
Kiitospäivä ja Black Friday
Viime torstaina kaupunki hiljeni Kiitospäivän viettoon, ajatustasolla ainakin. Osa kaupoista oli ihan jopa alkuillan kiinni. Täällä eivät nämä juhlapyhät aiheuta samanlaisia muutoksia aukioloihin kuin Suomessa. Kävimme normaalisti ruokakaupassa aamulla, päivällä Starbucksissa kahvilla ja perinteinen Kiitospäivän ateria nautittiin ravintolassa.
Tapasimme ystäväperheeni Pittsburghista. He olivat tulleet New Yorkiin vartavasten katomaan Macy's Kiitospäivän paraatia. Me tyydyimme katselemaan kyseistä tapahtumaa televisiosta. Kaduilla oli uutisten mukaan 3.5 miljoonaa ihmistä paraatia katsomassa, siis yli puolet Suomen väkiluvusta. Saadakseen hyvän paikan klo 9 alkavan paraatin varrella on oltava jo klo 5 aikaan sitä varaamassa. Tämä ajatus ei houkuttanut ja tyydyimmekin Minnan kanssa katselamaan paraatia televisiosta. Samalla kämppäkaveri opetti leipomaan banana breadia (leipä -termistään huolimatta kyseessä on kyllä enemmän kakku kuin leipä).
Päivällisen söimme ystäväperheeni kanssa ravintolassa Upper West Sidella Central Parkin lähistöllä. Perinteinen menu sisälsi tietysti kalkkunaa, kalkkunan täytettä (stuffing), karpalokastiketta, cornbread ja bataattia. Perunamuusi kuulemma puuttui, mutta muuten päästiin lähelle perinteitä. Ruoka oli hyvää ja annos oli valtava, puolet jäi siitä vielä kotiinvietäväksi. Myös pumpkin pie pakattiin suosiolla laatikkoon ja kävin sen kimppuun vasta kotona ruoan hieman laskeuduttua.
Ilta sujui mukavasti ja meillä oli huisin hauskaa. Perheen nuorimmainen Anthony varasti taas sydämeni niin kuin teki jo Pittsburghissa käydessäni. Hyvästellessämme ravintolan uskopuolella hän tarrasi minuun kiinni ja ilmoitti lähtevänsä mukaani. Söpö :)
Perjantaiaamun ja aaamupäivän odottelimme DHL:n kuriiria. Luottokunnan lähettämä uusi luottokortti oli matkalla luokseni. Sitä yritettiin toimittaa jo keskiviikkona, mutta emme viitsineet kököttää sisällä koko päivää. Niinpä perjantaina sitten pakoilimme Black Fridayta eli vuoden suurinta alennusmyyntipäivää. Osa kaupoista avasi ovensa jo puoliltayöin (siis oikeasti klo 24), osa "vasta" aamuyöstä klo 6 aikaan. Tänä vuonna en lueskellut uutisia, mutta joinain vuonna Black Friday ryntäyksissä on ihmisiä tallaantunut hengiltä. Emme lähteneet tungeksimaan tarjousten perässä.
Iltapäivällä lähdimme kävelylle Inwood Hill puistoon ja jatkoimme matkaa sillan ylin Bronxin puolelle. Suunnitelmana oli käydä kurkistamassa Target-nimisen kaupan ovista sisään. Jos meininki näytti eläintarhalta, emme yrittäisi edes sisään asti. Kello alkoi olla jo sen verran, että ilmeisesti pahin ostoryntäys oli ohi ja uskaltauduimme ihan sisälle kauppaan. Ei siellä mitään järjettömän hullunhalpaa ollut, mutta jotain pientä tarttui mukaan.
Eilen juoksentelimme Manhattanin eteläosassa. Hyppäsimme ensin Staten Island -lauttaan ja ajelimme sillä Vapauden patsaan ohi. Jatkoimme matkaa Wall Streetille ja siitä ihmettelemään Century 21 -kauppaa ja uuden WTC-tornin rakentamista. Kävimme pyörähtämässä Chinatownissa ja sen jälkeen vielä etsimme Old Navystä Minnalle takkia. Tämä takinetsintäreissu oli hyvin kohtalokas, sillä kaikki Black Friday -tarjoukset olivat vielä voimassa ja ostoskassiin kertyi paita jos toinenkin ihan vahingossa.
Tapasimme ystäväperheeni Pittsburghista. He olivat tulleet New Yorkiin vartavasten katomaan Macy's Kiitospäivän paraatia. Me tyydyimme katselemaan kyseistä tapahtumaa televisiosta. Kaduilla oli uutisten mukaan 3.5 miljoonaa ihmistä paraatia katsomassa, siis yli puolet Suomen väkiluvusta. Saadakseen hyvän paikan klo 9 alkavan paraatin varrella on oltava jo klo 5 aikaan sitä varaamassa. Tämä ajatus ei houkuttanut ja tyydyimmekin Minnan kanssa katselamaan paraatia televisiosta. Samalla kämppäkaveri opetti leipomaan banana breadia (leipä -termistään huolimatta kyseessä on kyllä enemmän kakku kuin leipä).
Päivällisen söimme ystäväperheeni kanssa ravintolassa Upper West Sidella Central Parkin lähistöllä. Perinteinen menu sisälsi tietysti kalkkunaa, kalkkunan täytettä (stuffing), karpalokastiketta, cornbread ja bataattia. Perunamuusi kuulemma puuttui, mutta muuten päästiin lähelle perinteitä. Ruoka oli hyvää ja annos oli valtava, puolet jäi siitä vielä kotiinvietäväksi. Myös pumpkin pie pakattiin suosiolla laatikkoon ja kävin sen kimppuun vasta kotona ruoan hieman laskeuduttua.
 |
| Näillä eväillä jaksoi kotiin |
Perjantaiaamun ja aaamupäivän odottelimme DHL:n kuriiria. Luottokunnan lähettämä uusi luottokortti oli matkalla luokseni. Sitä yritettiin toimittaa jo keskiviikkona, mutta emme viitsineet kököttää sisällä koko päivää. Niinpä perjantaina sitten pakoilimme Black Fridayta eli vuoden suurinta alennusmyyntipäivää. Osa kaupoista avasi ovensa jo puoliltayöin (siis oikeasti klo 24), osa "vasta" aamuyöstä klo 6 aikaan. Tänä vuonna en lueskellut uutisia, mutta joinain vuonna Black Friday ryntäyksissä on ihmisiä tallaantunut hengiltä. Emme lähteneet tungeksimaan tarjousten perässä.
Iltapäivällä lähdimme kävelylle Inwood Hill puistoon ja jatkoimme matkaa sillan ylin Bronxin puolelle. Suunnitelmana oli käydä kurkistamassa Target-nimisen kaupan ovista sisään. Jos meininki näytti eläintarhalta, emme yrittäisi edes sisään asti. Kello alkoi olla jo sen verran, että ilmeisesti pahin ostoryntäys oli ohi ja uskaltauduimme ihan sisälle kauppaan. Ei siellä mitään järjettömän hullunhalpaa ollut, mutta jotain pientä tarttui mukaan.
Eilen juoksentelimme Manhattanin eteläosassa. Hyppäsimme ensin Staten Island -lauttaan ja ajelimme sillä Vapauden patsaan ohi. Jatkoimme matkaa Wall Streetille ja siitä ihmettelemään Century 21 -kauppaa ja uuden WTC-tornin rakentamista. Kävimme pyörähtämässä Chinatownissa ja sen jälkeen vielä etsimme Old Navystä Minnalle takkia. Tämä takinetsintäreissu oli hyvin kohtalokas, sillä kaikki Black Friday -tarjoukset olivat vielä voimassa ja ostoskassiin kertyi paita jos toinenkin ihan vahingossa.
 |
| Staten Island Ferryllä |
 |
| Staten Island Ferryllä, käyttäydytään kuin ihmiset konsanaan |
tiistai 20. marraskuuta 2012
Töitä ja huvia
No niin, täällä ollaan päästy kiinni taas normaaliin päiväjärjestykseen. Viime viikolla pääsin kuuntelemaan Anberlin nimistä bändiä livenä ja perjantaina kävin noutamassa Minnan lentokentältä. Ollaan kivasti ehditty jo paljon kaupungissa kierrellä ja samalla sivussa hoidella myös työasioita.
Sunnuntaina alkoi oli Suomikirkolla rippikoulu. pienen ryhmän kanssa käytiin läpi ensin Raamattua ja sen perään vielä syntiä, käskyjä ja omaatuntoa. Aamupäivä meni mukavasti opettaessa ja yllättävän hyvin taipui tuo opetus englanniksi, vaikkei yleensä ripariasioita hirveästi sillä kielellä mieti. Rippikoulun jälkeen pidettiin perhemessu, joka oli kyllä aivan valtavan ihana. Lapsiakin oli paikalla peräti kolme, joten liikkuva saarnakin onnistui mainiosti. Pääsin myös pitkästä aikaa soittamaan kitaraa.
Jännitystä elämään sunnuntai-iltana toi vaihteeksi soitto Luottokunnasta. Kertoivat, että luottokortillani oli ollut epäilyksen herättävää aktiviteettia. Mainittakoon, että kyseessä taas sama kortti, johon jo matkan alussa oli laitettu käyttöesto - silloin syyttä. Tällä kertaa kuitenkin selvisi, että korttia oli joku tunnin sisään käyttänyt monen sadan dollarin edestä ja kyseessä eivät olleet omat ostokseni. Tarkistin heti, että kortti oli edelleen lompakossani. Ilmeisesti se on siis jossain kopioitu. En tiedä milloin enkä missä, se on täysi mysteeri. Käytän korttia pääosin vain kaupoissa ja ravintoloissa, mutta ilmeisesti jotenkin se on silti päätynyt kopioitavaksi. Luottokunta on onneksi hereillä ja soitto piikkiini tehdyistä ostoksista tuli tunnin sisään ostotapahtumista ja viimeiset ostoyritykset oli jo ehditty estää. En näitä ostoksia joudu onneksi maksaa ja uusi korttikin on jo matkalla tänne. Hyvällä tuurilla saan sen heti Kiitospäivän jälkeen. Taas tuli todettua, että kaikkea sitä voi täällä tapahtua. Onneksi en ole yhden kortin varassa.
Maanantaina uskaltauduimme lähtemään New Yorkista shoppailemaan Jersey Gardens outlet-keskukseen. Hieman harhaanjohtavasti ihan noita outlet-liikkeitä ei hirveästi ollut, mutta joitain hyviä tarjouksia kuitenkin löytyi. Paikka oli valtava ja ihan kaikkia käytäviä emme tainneet edes jaksaa kiertää. Mukaani tarttui kengät ja juoksupaita kylmiä säitä varten. Paluumatka kesti kolme kertaa kauemmin kuin meno, kun istuimme kivasti ruuhkassa kaupunkiin palatessamme.
New Yorkissa alkaa joulu jo uhkaavasti hiipiä kauppoihin ja katukuvaan nyt, kun Halloween on lusittu. Tällä viikolla torstaina juhlimme Kiitospäivää. Ystäväni Pittsburghista on tulossa Nykiin perinteistä paraatia katsomaan ja lupauduimme Minnan kanssa syömään heidän kanssaan päivällistä torstai-iltana. Perjantai on täällä nimeltään Black Friday, jolloin kaupoissa on Kiitospäivän jälkeiset suuret alennusmyynnit. Meininki on niin hullua, että taidamme pysyä suosiolla sisätiloissa.
Hassua ajatella, että ensi viikolla on jo joulukuu. Se tarkoittaa sitä, että Suomikirkolla on joulutapahtuma ensi viikon lauantaina. Se tarkoittaa myös sitä, että lennän samaisena joulutapahtumapäivänä Las Vegasiin ja juoksun siellä puolimaratonia ensi viikon sunnuntaina. Treeni on saatu onnellisesti siihen vaiheeseen, että viime torstaina kävin heittämässä 18 kilometrin valmistavan ja nyt tarvitsee enää käydä kevyitä lenkkejä ja keräillä voimia. Kotimatkakin on uhkaavasti kohta edessä. Näin se aika menee.
Sunnuntaina alkoi oli Suomikirkolla rippikoulu. pienen ryhmän kanssa käytiin läpi ensin Raamattua ja sen perään vielä syntiä, käskyjä ja omaatuntoa. Aamupäivä meni mukavasti opettaessa ja yllättävän hyvin taipui tuo opetus englanniksi, vaikkei yleensä ripariasioita hirveästi sillä kielellä mieti. Rippikoulun jälkeen pidettiin perhemessu, joka oli kyllä aivan valtavan ihana. Lapsiakin oli paikalla peräti kolme, joten liikkuva saarnakin onnistui mainiosti. Pääsin myös pitkästä aikaa soittamaan kitaraa.
Jännitystä elämään sunnuntai-iltana toi vaihteeksi soitto Luottokunnasta. Kertoivat, että luottokortillani oli ollut epäilyksen herättävää aktiviteettia. Mainittakoon, että kyseessä taas sama kortti, johon jo matkan alussa oli laitettu käyttöesto - silloin syyttä. Tällä kertaa kuitenkin selvisi, että korttia oli joku tunnin sisään käyttänyt monen sadan dollarin edestä ja kyseessä eivät olleet omat ostokseni. Tarkistin heti, että kortti oli edelleen lompakossani. Ilmeisesti se on siis jossain kopioitu. En tiedä milloin enkä missä, se on täysi mysteeri. Käytän korttia pääosin vain kaupoissa ja ravintoloissa, mutta ilmeisesti jotenkin se on silti päätynyt kopioitavaksi. Luottokunta on onneksi hereillä ja soitto piikkiini tehdyistä ostoksista tuli tunnin sisään ostotapahtumista ja viimeiset ostoyritykset oli jo ehditty estää. En näitä ostoksia joudu onneksi maksaa ja uusi korttikin on jo matkalla tänne. Hyvällä tuurilla saan sen heti Kiitospäivän jälkeen. Taas tuli todettua, että kaikkea sitä voi täällä tapahtua. Onneksi en ole yhden kortin varassa.
Maanantaina uskaltauduimme lähtemään New Yorkista shoppailemaan Jersey Gardens outlet-keskukseen. Hieman harhaanjohtavasti ihan noita outlet-liikkeitä ei hirveästi ollut, mutta joitain hyviä tarjouksia kuitenkin löytyi. Paikka oli valtava ja ihan kaikkia käytäviä emme tainneet edes jaksaa kiertää. Mukaani tarttui kengät ja juoksupaita kylmiä säitä varten. Paluumatka kesti kolme kertaa kauemmin kuin meno, kun istuimme kivasti ruuhkassa kaupunkiin palatessamme.
New Yorkissa alkaa joulu jo uhkaavasti hiipiä kauppoihin ja katukuvaan nyt, kun Halloween on lusittu. Tällä viikolla torstaina juhlimme Kiitospäivää. Ystäväni Pittsburghista on tulossa Nykiin perinteistä paraatia katsomaan ja lupauduimme Minnan kanssa syömään heidän kanssaan päivällistä torstai-iltana. Perjantai on täällä nimeltään Black Friday, jolloin kaupoissa on Kiitospäivän jälkeiset suuret alennusmyynnit. Meininki on niin hullua, että taidamme pysyä suosiolla sisätiloissa.
Hassua ajatella, että ensi viikolla on jo joulukuu. Se tarkoittaa sitä, että Suomikirkolla on joulutapahtuma ensi viikon lauantaina. Se tarkoittaa myös sitä, että lennän samaisena joulutapahtumapäivänä Las Vegasiin ja juoksun siellä puolimaratonia ensi viikon sunnuntaina. Treeni on saatu onnellisesti siihen vaiheeseen, että viime torstaina kävin heittämässä 18 kilometrin valmistavan ja nyt tarvitsee enää käydä kevyitä lenkkejä ja keräillä voimia. Kotimatkakin on uhkaavasti kohta edessä. Näin se aika menee.
lauantai 10. marraskuuta 2012
Arki jatkuu
Niinpähän sitä kuulkaa lehteen päädyttiin edustamaan. New York Press niminen julkaisu teki jutun vapaaehtoistyötä tekevistä organisaatioista ja heidän kuvaajansa kulki tiimini mukana maanantai-illan ajan. Itsehän en edes heti tajunnut hänen olevan kuvaaja eikä varsinainen vapaaehtoinen, vaan määräsin hänet tiiminjohtajana samalla lailla töihin kuin muutkin.
Keskiviikkona täällä riehui pieni syysmyrsky ja vietinkin päivän lähinnä sisätiloissa. Lunta tuli sen verran, että sitä oli maassa vielä seuraavana aamuna.
Torstaina olin vielä päivän vapaaehtoisena GOLESilla, joka alkaa pikkuhiljaa laittaa Sandy-operaatiota pakettiin. Tarvikejakelukeskus jatkaa vielä hetken ja olin siellä avustamassa torstaina. Opin tekemään maapähkinävoi-hillo-leipiä. Tämä oli luonnollisesti suomalaiselle täysin uusi kokemus, ja herätin suunnatonta hilpeyttä muissa vapaaehtoisissa kysellessäni ohjeita, miten niitä leipiä nyt sitten oikeaoppisesti tehdään. Itse en moista söisi, mutta täällä kyseinen yhdistelmä on käsittämättömän suosittu. Kasasimme myös lahjoituksena saaduista hygieniatuotteista valmiita paketteja.
Illan viimeisenä tehtävänä osa meistä lähti kuljettamaan ruokaa ja huopia länsipuolelle, josta oli tullut kiireellinen avunpyyntö, koska kokonaisen korttelin suuruinen rakennus oli edelleen ilman sähköä ja lämmitystä. He tarvitsisivat ruokaa, jota meidän tulisi jakaa ovelta ovelle. Pakkasimme autoon armeijalta saatuja Meals Ready to Eat. Niissä on mukana lämmityssysteemi, joka toimii veden avulla. Vesi aiheuttaa jonkinlaisen kemiallisen reaktion, joka tuottaa paljon lämpöä ja lämmittää siten muovissa olevan aterian. Joskus näitä kokeilleena sanoisin, että lämmitys todellakin toimii, mutta koska kyse on ruoasta, jonka on tarkoitus kestää pakattuna useita kuukausia, suurta makuelämystä on turha odottaa. Survouduimme istumaan tavaroiden sekaan U-Haul pakettiauton takaosaan ja ajelimme sillä West Villageen, samalle alueelle, jossa Suomikirkko sijaitsee. Aloimme purkaa tavaroita autosta ja kantaa niitä sisälle rakennukseen, jossa kohtasimme hölmistyneen joukon asukkaita. Tämä yhteisölähtöinen avustustyö on mahtavaa ja kaunista, mutta sen huono puoli on se, että tiedonkulku on täysin mahdoton hallita, kun tekijöitä on niin paljon. Sähköt ja lämmitys olivat kyllä rakennuksessa poikki, mutta mitään välitöntä hätää ihmisillä ei ollut, toisin kuin meidän oli annettu ymmärtää. Purimme tavaroita ja asukkaat lupasivat huolehtia niiden jakelusta eteenpäin niille, jotka tiesivät niitä tarvitsevan. Missio oli siis suoritettu.
Viikko on siis pääosin mennyt näiden vapaaehtoistöiden parissa. Samalla tässä saa alkaa jännittää tulevaa puolimaratonia, johon valmistautuminen on sujunut jopa yllättävän hyvin. Olin aivan varma, etten saisi itseäni potkittua tarpeeksi usein lenkille, mutta melkein poikkeuksetta olen kolme kertaa viikossa käynyt juoksemassa. Eilen tein 16 kilometrin valmistavan pitkän lenkin. Ensi viikolla pitäisi tehdä viimeinen pitkä ja sen jälkeen höllätä treenitahtia ja intensiteettiä hieman. Pari viimeistä viikkoa ennen puolimaratonia on siis tarkoitus lähinnä käydä muutaman kerran vähän lönköttelemässä ja ylläpitämässä kuntoa, mutta ei enää hirveän pitkiä matkoja juoksemassa, jotta ehtii palautua täysin itse puolikasta varten.
Puolimaraton juostaan Vegasissa ja tässä hieman fiilistelyä viime vuoden tapahtumasta:
Inwoodin puistossa on vielä kaatuneita puita muistutuksena Sandystä, mutta muuten arki on palannut. Tänään luvassa Jim Gaffigan Apollo Theaterissa. Ja hei, Minna tulee ensi viikolla tänne kylään :D
 |
| Edustusta Suomi-kaulaliinan kera, koko juttu osoitteessa: http://nypress.com/downtown-organizations-help-with-hurricane-relief/ |
Torstaina olin vielä päivän vapaaehtoisena GOLESilla, joka alkaa pikkuhiljaa laittaa Sandy-operaatiota pakettiin. Tarvikejakelukeskus jatkaa vielä hetken ja olin siellä avustamassa torstaina. Opin tekemään maapähkinävoi-hillo-leipiä. Tämä oli luonnollisesti suomalaiselle täysin uusi kokemus, ja herätin suunnatonta hilpeyttä muissa vapaaehtoisissa kysellessäni ohjeita, miten niitä leipiä nyt sitten oikeaoppisesti tehdään. Itse en moista söisi, mutta täällä kyseinen yhdistelmä on käsittämättömän suosittu. Kasasimme myös lahjoituksena saaduista hygieniatuotteista valmiita paketteja.
Illan viimeisenä tehtävänä osa meistä lähti kuljettamaan ruokaa ja huopia länsipuolelle, josta oli tullut kiireellinen avunpyyntö, koska kokonaisen korttelin suuruinen rakennus oli edelleen ilman sähköä ja lämmitystä. He tarvitsisivat ruokaa, jota meidän tulisi jakaa ovelta ovelle. Pakkasimme autoon armeijalta saatuja Meals Ready to Eat. Niissä on mukana lämmityssysteemi, joka toimii veden avulla. Vesi aiheuttaa jonkinlaisen kemiallisen reaktion, joka tuottaa paljon lämpöä ja lämmittää siten muovissa olevan aterian. Joskus näitä kokeilleena sanoisin, että lämmitys todellakin toimii, mutta koska kyse on ruoasta, jonka on tarkoitus kestää pakattuna useita kuukausia, suurta makuelämystä on turha odottaa. Survouduimme istumaan tavaroiden sekaan U-Haul pakettiauton takaosaan ja ajelimme sillä West Villageen, samalle alueelle, jossa Suomikirkko sijaitsee. Aloimme purkaa tavaroita autosta ja kantaa niitä sisälle rakennukseen, jossa kohtasimme hölmistyneen joukon asukkaita. Tämä yhteisölähtöinen avustustyö on mahtavaa ja kaunista, mutta sen huono puoli on se, että tiedonkulku on täysin mahdoton hallita, kun tekijöitä on niin paljon. Sähköt ja lämmitys olivat kyllä rakennuksessa poikki, mutta mitään välitöntä hätää ihmisillä ei ollut, toisin kuin meidän oli annettu ymmärtää. Purimme tavaroita ja asukkaat lupasivat huolehtia niiden jakelusta eteenpäin niille, jotka tiesivät niitä tarvitsevan. Missio oli siis suoritettu.
Viikko on siis pääosin mennyt näiden vapaaehtoistöiden parissa. Samalla tässä saa alkaa jännittää tulevaa puolimaratonia, johon valmistautuminen on sujunut jopa yllättävän hyvin. Olin aivan varma, etten saisi itseäni potkittua tarpeeksi usein lenkille, mutta melkein poikkeuksetta olen kolme kertaa viikossa käynyt juoksemassa. Eilen tein 16 kilometrin valmistavan pitkän lenkin. Ensi viikolla pitäisi tehdä viimeinen pitkä ja sen jälkeen höllätä treenitahtia ja intensiteettiä hieman. Pari viimeistä viikkoa ennen puolimaratonia on siis tarkoitus lähinnä käydä muutaman kerran vähän lönköttelemässä ja ylläpitämässä kuntoa, mutta ei enää hirveän pitkiä matkoja juoksemassa, jotta ehtii palautua täysin itse puolikasta varten.
Puolimaraton juostaan Vegasissa ja tässä hieman fiilistelyä viime vuoden tapahtumasta:
Inwoodin puistossa on vielä kaatuneita puita muistutuksena Sandystä, mutta muuten arki on palannut. Tänään luvassa Jim Gaffigan Apollo Theaterissa. Ja hei, Minna tulee ensi viikolla tänne kylään :D
torstai 8. marraskuuta 2012
GOLES vapaaehtoisena
Täällä elellään jatkuvasti vielä pienessä sekasorrossa. Metrot kulkevat kiitettävästi, ja joka päivä linjoja saadaan kulkemaan kattavammin. Tänä aamuna löysin ilouutisen Liikenneviraston sivuilta, rakas A-metroni kulkee taas lähipysäkiltä asti.
Kartoittelin sunnuntai-illan vapaaehtoisuusmahdollisuuksia ja eilen lähdin etsimään GOLES-nimistä organisaatiota Lower East Sidelta. LES kärsi myrskyn jäljiltä pahoja tulvia ja oli yksi niistä kaupunginosista, josta sähköt olivat pitkään poissa. GOLES on tehnyt viime viikon lopulta asti töitä alueella ja lähettänyt tuhansia vapaaehtoisia kaduille ja ihmisten koteihin viemään tarvikkeita ja tarkistamaan, miten ihmiset voivat. He pyörittävät myös vapaaehtoisvoimin tarvikejakelukeskusta, josta ihmiset voivat tulla hakemaan ruokaa, vaatteita, paristoja ja hygieniatarvikkeita.
Kirjoitin tietoni vapaaehtoislistaan ja liityin tiimiin, joka sai neljä eri asuinrakennusta kierrettäväkseen. Kaikkiin neljään tuli jakaa ovien alta tiedote tulevasta myrskystä, jota odotellaan täällä keskiviikkona. Kyseessä ei ole samanlainen supermyrsky kuin Sandy, mutta lunta saattaa olla luvassa. Lisäksi osaan huoneistoista piti toimittaa vettä ja ruokatarvikkeita. Pysähdyimme ensin ruokavarastolla, jakauduimme pienempiin ryhmiin ja lähdimme sitten neljän porukoissa suorittamaan annettuja tehtäviä. Minun tiimini oli sanut tehtäväkseen käydä kuudessa huoneistossa viemässä pyydettyjä elintarvikkeita sekä vettä ja huopia. Rakennuksessa sähköt toimivat, tavarat saatiin toimitettua perille ja ihmiset ottivat avun ilolla vastaan.
Saimme seuraavan tehtävänannon toimittaa tarvikkeita rakennukseen, jossa sähköt toimivat vain osittain. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kymmenessä ensimmäisessä kerroksessa sähköt toimivat, lopuissa eivät. Niinpä alkoi porrashelvetti ja matkan varrella poikkesimme asunnoissa, jonne apua oli pyydetty. Päästyämme ylimpään kerrokseen, 22. kerrokseen, kohtasimme listamme viimeisen avunpyytäjän, vanhemman naishenkilön joka keskusteli naapurinsa kanssa tilanteesta. Akuuttia hätää hänellä ei ollut, tarve jutella. Monet kokevat, että valtion organisaatiot (esim FEMA) ei toimi täällä tarpeeksi nopeasti, samaa kritiikkiä on saanut osakseen Punainen risti. Vapaaehtoiset kaupunkilaiset ovat olleet monessa paikassa ensimmäisinä. Hetken keskusteltuamme kyselimme naisilta, tarvitsevatko he mitään. Molemmat vakuuttivat, että ruokaa ja vettä oli riittävästi, mutta huopa ja lämmintä vaatetta olisi mukava saada. Kaivelimme mukaan ottamiamme varusteita ja niiden seasta löytyi sopivasti takki ja huopa, jotka saivat uudet omistajat. Naiset kiittelivät kyyneleet silmissä kaikesta siitä avusta, jonka GOLES oli heille ja heidän naapureilleen toimittanut.
Osa tiimistämme suuntasi takaisin toimistolle, osa takaisin oman arjen pariin. GOLES ottaa vapaaehtoisia tehtäviin hetkeksi tai vaikka koko päiväksi, ihmiset voivat oman aikataulunsa mukaan olla käytettävissä sen ajan kuin pystyvät. Toimistolla koottiin uusi tiimi, jonka tehtävänä oli lähteä 14. kadulle tarkistamaan tietty kadunpätkä, oliko rakennuksissa sähköt ja miten ihmiset voivat. Hurjan kahden edellisen keikan kokemuksen perusteella minusta tehtiin tiiminjohtaja. Saimme tiedot taloista ja lähdimme matkaan taas ruokavaraston kautta, otimme mukaan akuutteja tarpeita varten ruokaa ja vettä. Saavuimme 14. kadulle jossa sijaitsi 11 rakennusta, jotka meidän tuli tarkastaa. Jos sähköt olivat päällä, jokaisen ovelle ei tarvitse koputtaa, vaan tarkistaa yleistilanne ja kirjoittaa ylös, jos joku tarvitsee jotain.
Jakauduimme pareiksi ja lähdimme kukin pari yhteen rakennukseen kartoittamaan tilannetta. Heti ulko-ovella selvisi, että sähköt ovat poikki, sillä ovet olivat lukossa ja summerit eivät toimineet. Löysin taloyhtiön isännöitsijän numeron ja soitin hänelle. Selvitin mistä olemme ja mitä yritämme tehdä ja hän oli hetkessä paikalla avaamassa ovia. Hänen kanssaan jutellessa selvisi, että hänen asuntonsa oli ollut rakennusten kivijalassa. Vesi oli tulvinut sisään ja asunto oli täysin tuhoutunut. Kyselimme, miten voisimme häntä tällä hetkellä auttaa ja hän totesi vain, että hänellä ei ole mitään. Annoimme hänelle ensihätään kassin, jossa oli muutama maapähkinä-hillo-leipä, hedelmä sekä vettä. Lisäksi hän sai tiedon, missä vaate- ja ruokavarasto sijaitsee. Hän avasi meille ja muille pareille rakennusten ulko-ovet ja pääsimme tarkistamaan, miten asukkaat voivat.
Rappukäytävät olivat pilkkopimeät, mutta onneksi olimme osanneet varautua taskulampuin. Aloimme koputella asuntojen oville ja monet niistä olivat onneksi tyhjillään - ihmiset olivat lähteneet sukulaisten tai ystävien luokse asumaan. Kiipesimme pimeitä, vinoja portaita pitkin ja kiersimme rakennuksen kaikki viisi kerrosta. Kohtasimme naisen, joka puhui huonosti englantia ja vaikutti olevan kovin epätoivoinen ja huonossa kunnossa. Yritimme kovasti selvitellä, onko hänellä tarvetta lääkkeille, mutta emme kielimuurin takia päässeet tästä selvyyteen. Lupasimme tuoda hänelle lisää elintarvikkeita ja vettä ja otimme hänen tietonsa ylös.
Pareittain kävimme rakennuksia läpi ja viimeisen kiersimme kaikki yhdessä. Kierrettyämme kaikki asunnot kokoonnuimme tarkistamaan, oliko jollakin akuutti hätä saada lisätarvikkeita jo samana päivänä. Päädyimme siihen, että lähtisimme takaisin varastolle ja kävisimme uudestaan kolmessa asunnossa. Osan tiimistämme piti lähteä, mutta meitä jäi vielä tarpeeksi, jotta voisimme hakea ja toimittaa akuutit tarpeet. Mukanamme oli ilmeisesti myös valokuvaaja jostain lehdestä, ja hän kertoi kuvien tulevan sekä printtiin että nettiin jossain vaiheessa. Hän otti nimemme ylös, kiitti ja toivotti hyvää illan jatkoa.
Me neljä sisukasta naista lähdimme vaeltamaan takaisin varastolle hakemaan elintarvikkeita kohtaamalleni vanhalle naiselle, huopaa juuri sairaalasta kotiutuneelle naiselle sekä vauvatarvikkeita perheelle, joka sinnitteli omassa asunnossaan 22 päivää vanhan vauvan kanssa. Saimme kerättyä kaiken tarvitsemamme muiden vapaaehtoisten avustuksella ja lähdimme takaisin. Sama ulko-ovi -ongelma oli edessä, mutta hyvällä tuurilla satuimme paikalle rakennuksiin juuri, kun joku asukas oli menossa sisään. Toimitimme elintarvikkeet vanhalle naiselle ja lupasimme, että häntä tullaan katsomaan seuraavana päivänä. Pääsimme toimittamaan huovan kylmästä hytisevälle naiselle, joka vuolaasti kiitteli ja toivotti sitten hyvää yötä. Viimeisen rakennuksen kanssa oli hankaluuksia, sillä talonmies oli poistunut paikalta kauppaan. Päätimme jäädä hetkeksi häntä odottamaan ja siinä joutessamme kirjoitimme puhtaaksi raporttia rakennuksista ja ihmisten tarpeista, joita vapaaehtoiset voisivat seuraavana päivänä toimittaa. Viimein talonmies saapuikin paikalle ja pääsimme toimittamaan vaipat ja muut tarvikkeet vauvalle.
Väsyneinä mutta kiitollisina ja onnellisina mahdollisuudesta auttaa suunnistimme toimistolle viemään raporttia. Saimme kiitosta hyvin tehdystä työstä.
Tänään päätin lähteä oltuani ensin hommissa Suomikirkolla takaisin GOLESille katsomaan, onko vapaaehtoisille vielä tarvetta. Matkalla luin Facebook-päivityksen, jossa kerrottiin organisaation saanen 15000 huopaa, jotka pitäisi laittaa jakoon ennen keskiviikon myrskyä ja mahdollista lumisadetta. Saavuin paikalle ja yksi työntekijöistä bongasi minut ja muisti sekä naamani että nimeni. Hän määräsi minut välittömästi tiiminjohtajaksi. Kokoonnuimme tehtävänjakoon ja ensimmäinen prioriteetti oli lahjoituksena saadut huovat, jotka pitäisi saada jaettua ihmisille, joiden kodeissa ei lämmitys vieläkään toimi.
Saimme ohjeet, missä huovat ovat ja osoitteita, joihin niitä pitää toimittaa. Matkalla sain puhelun toimistolta, ja minulle annettiin uudet osoitetiedot, rakennusten tärkeysjärjestys oli muuttunut. Kokoonnuimme kaikki ensin huopien luokse ja neuvottelimme tiiminjohtajien kesken, miten toimia. Emme saaneet tarkkoja osoitteita, vaan meidän käskettiin käyttää omaa harkintaa ja käydä rakennus kerrallaan jakamassa huopia. Sovimme, että jokainen tiimi ottaa vastuulleen rakennuksen ja jos aikaa jää, tarkistamme useampia ja kommunikoimme keskenämme, mitkä rakennukset on kierretty.
Lähdimme huopien kanssa liikenteeseen ja ensimmäisen rakennuksen ovella törmäsimme henkilöön, jolta kyselimme, toimivatko sähköt ja lämmitys. Hän kertoi, että kyllä vain ja päätimme siirtyä seuraavaan rakennukseen. Aloitimme korkeimmasta kerroksesta oviin koputtelun ja huopien jakamisen. Jännittävä ilmiö oli se, että osassa huoneistoja lämmöt toimivat, kun taas osassa eivät. Jotkut ovat pitäneet kaasuhellojaan päällä lämmittääkseen asuntonsa ja lämpö suorastaan hehkui ulos. Tämä ei tietenkään ole kovin turvallinen lämmitysvaihtoehto, mutta eipä sille mitään voinut tehdä. Kirjoitimme samalla ylös, jos jollakin oli tarvetta saada vettä tai ruokaa.
Päivä kääntyi nopeasti iltaan, ja päästyämme pohjakerrokseen ulkona oli jo pimeä. Pohdimme alakerrassa, miten jatkamme ja päätimme lähteä takaisin ensimmäiseen rakennukseen. Vaikka yksi asukas oli sanonut, että lämmitys toimii, ilmeisesti se ei tarkoitakaan että ne toimivat jokaisessa huoneistossa. Lähdimme hakemaan lisää huopia ja samalla reissulla kohtasimme muut tiimit.
Päivitimme tietomme rakennuksista ja päädyimme loppujen lopulta siihen, että tiimit jakautuisivat uudestaan käymään läpi vielä muutaman rakennuksen. Minä lupauduin lähtemään kahden vapaaehtoisen kanssa hakemaan ruokaa ja vettä muutamille, jotka sitä akuutisti heti tänä iltana tarvitsivat. Meillä oli onneksi auto käytössä ja pääsimme näppäräati kulkemaan ruokavarastolle ja takaisin. Saimme tarvitsemamme tavarat kasaan ja ajoimme takaisin alkuperäiseen kohtaamispaikkaamme. Huopia oli tullut lisää ja niitä jostain syystä jaettiin suoraan kadulta ihmisille. Samalla hetkellä, kun purin autosta vettä ja ruokakasseja, jotka oli jo korvamerkitty niitä tarvitseville, paikalla oli ihmisiä pyytämässä niitä itselleen. Heti kun luovuin muutamasta pullosta vettä, paikalla oli kymmenen uutta kysyjää, ja oli pakko vain olla töykeä ja sanoa, etten voi niitä enempää antaa. Lähdimme nopeasti toimittamaan tavaroita eteenpäin, ennen kuin joku keksisi ne varastaa.
Ihmisillä on kummallinen mentaliteetti jakamiemme tarvikkeiden kanssa tällaisen katastrofin jälkeen. Jos jotain nähdään jaettavan, sitä vaaditaan heti itselleen siinä pelossa, ettei tavaraa enää saa mistään. Ei auta, vaikka kerrot veden tai ruoan olevan sellaisille ihmisille, jotka eivät pääse lähtemään asunnostaan mihinkään, toisin kuin ihmiset, jotka ovat kadulla vaatimassa tarvikkeita itselleen. Vedestä ei pitäisi olla huutava pula, mutta jos sitä ollaan jollekin viemässä, yllättäen muillekin tulee pakottava tarve sitä saada, vaikka he voisivat kävellä kauppaan vesipullon ostamaan.
Saimme tavarat toimitettua niitä tarvitseville ja akuutit tarpeet täytettyä. Suuntasimme takaisin toimistolle katsomaan, oliko ketään enää paikalla ottamassa vastaan täyttämiämme lomakkeita. Kello oli jo lähemmäs 19 ja vaikka toimiston oli määrä sulkeutua klo 18, paikalla oli vielä paljon ihmisiä ja saimme lomakkeet jätettyä henkilölle, joka toimittaa tiedot eteenpäin. Sain kyydin metroasemalle, jolta pääsin näppärästi lähtemään kotia kohti.
Näiden kahden päivän aikana olen tavannut monia upeita ihmisiä, jotka ovat vapaaehtoisina toimineet. Tuttavuudet ovat valitettavan lyhytaikaisia ja toivon, että polkumme vielä joskus kohtaavat. Yksi nainen sanoi, että tällaisessa tilanteessa näkee samanaikaisesti sekä New Yorkin huonoimman että parhaimman puolen. Huonoimman siinä mielessä, että kaupungin infrastruktuuri on hyvin haavoittuvainen ja vaikea korjata. Metrojen ollessa poissa käytössä kahdeksan miljoonaa ihmistä ovat jumissa. Solmun purkaminen vie oman aikansa ja koko sen ajan kaupunki on pienessä kaaoksessa. Vaikka työtä tehdään varmasti yötä päivää, sähköjen ja lämmityksen palauttaminen on edelleen kesken, vaikka julkisuudessa kerrotaan asian olevan toisin. Paras puoli toisaalta on yhteisö ja sen voima. GOLES on toiminut usean tuhannen vapaaehtoisen voimin ja käynyt tuhansilla ovilla koputtamassa, tarkistamassa ihmisten vointia ja jakanut tonneittain tarvikkeita, ruokaa ja vettä, jotka ovat tulleet lahjoituksena. Lower East Sidella ei ole näkynyt valtion kriisiapua, Punaista ristiä tai muutakaan suurta avustusjärjestöä, vaikka avuntarve on suuri. Sen sijaan ihmiset toimivat yhdessä ja pitävät huolta toisistaan. Tämän yhteisön halu ottaa vastuuta jäsenistään on ollut mahtavaa seurattavaa ja olen äärimmäisen iloinen ja ylpeä, että olen saanut olla omalta osaltani siinä mukana ja kantamassa vastuuta. Valmista emme ole vielä saaneet aikaan, mutta edistystä kyllä. GOLES jatkanee työskentelyä Sandyn jälkimainingeissa ainakin viikon loppuun asti.
Tämä oli aika tekstipitoinen postaus, mutta halusin tämän kokemuksen kuvauksen säästää jo ihan itseäni varten.
Kartoittelin sunnuntai-illan vapaaehtoisuusmahdollisuuksia ja eilen lähdin etsimään GOLES-nimistä organisaatiota Lower East Sidelta. LES kärsi myrskyn jäljiltä pahoja tulvia ja oli yksi niistä kaupunginosista, josta sähköt olivat pitkään poissa. GOLES on tehnyt viime viikon lopulta asti töitä alueella ja lähettänyt tuhansia vapaaehtoisia kaduille ja ihmisten koteihin viemään tarvikkeita ja tarkistamaan, miten ihmiset voivat. He pyörittävät myös vapaaehtoisvoimin tarvikejakelukeskusta, josta ihmiset voivat tulla hakemaan ruokaa, vaatteita, paristoja ja hygieniatarvikkeita.
Kirjoitin tietoni vapaaehtoislistaan ja liityin tiimiin, joka sai neljä eri asuinrakennusta kierrettäväkseen. Kaikkiin neljään tuli jakaa ovien alta tiedote tulevasta myrskystä, jota odotellaan täällä keskiviikkona. Kyseessä ei ole samanlainen supermyrsky kuin Sandy, mutta lunta saattaa olla luvassa. Lisäksi osaan huoneistoista piti toimittaa vettä ja ruokatarvikkeita. Pysähdyimme ensin ruokavarastolla, jakauduimme pienempiin ryhmiin ja lähdimme sitten neljän porukoissa suorittamaan annettuja tehtäviä. Minun tiimini oli sanut tehtäväkseen käydä kuudessa huoneistossa viemässä pyydettyjä elintarvikkeita sekä vettä ja huopia. Rakennuksessa sähköt toimivat, tavarat saatiin toimitettua perille ja ihmiset ottivat avun ilolla vastaan.
Saimme seuraavan tehtävänannon toimittaa tarvikkeita rakennukseen, jossa sähköt toimivat vain osittain. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kymmenessä ensimmäisessä kerroksessa sähköt toimivat, lopuissa eivät. Niinpä alkoi porrashelvetti ja matkan varrella poikkesimme asunnoissa, jonne apua oli pyydetty. Päästyämme ylimpään kerrokseen, 22. kerrokseen, kohtasimme listamme viimeisen avunpyytäjän, vanhemman naishenkilön joka keskusteli naapurinsa kanssa tilanteesta. Akuuttia hätää hänellä ei ollut, tarve jutella. Monet kokevat, että valtion organisaatiot (esim FEMA) ei toimi täällä tarpeeksi nopeasti, samaa kritiikkiä on saanut osakseen Punainen risti. Vapaaehtoiset kaupunkilaiset ovat olleet monessa paikassa ensimmäisinä. Hetken keskusteltuamme kyselimme naisilta, tarvitsevatko he mitään. Molemmat vakuuttivat, että ruokaa ja vettä oli riittävästi, mutta huopa ja lämmintä vaatetta olisi mukava saada. Kaivelimme mukaan ottamiamme varusteita ja niiden seasta löytyi sopivasti takki ja huopa, jotka saivat uudet omistajat. Naiset kiittelivät kyyneleet silmissä kaikesta siitä avusta, jonka GOLES oli heille ja heidän naapureilleen toimittanut.
Osa tiimistämme suuntasi takaisin toimistolle, osa takaisin oman arjen pariin. GOLES ottaa vapaaehtoisia tehtäviin hetkeksi tai vaikka koko päiväksi, ihmiset voivat oman aikataulunsa mukaan olla käytettävissä sen ajan kuin pystyvät. Toimistolla koottiin uusi tiimi, jonka tehtävänä oli lähteä 14. kadulle tarkistamaan tietty kadunpätkä, oliko rakennuksissa sähköt ja miten ihmiset voivat. Hurjan kahden edellisen keikan kokemuksen perusteella minusta tehtiin tiiminjohtaja. Saimme tiedot taloista ja lähdimme matkaan taas ruokavaraston kautta, otimme mukaan akuutteja tarpeita varten ruokaa ja vettä. Saavuimme 14. kadulle jossa sijaitsi 11 rakennusta, jotka meidän tuli tarkastaa. Jos sähköt olivat päällä, jokaisen ovelle ei tarvitse koputtaa, vaan tarkistaa yleistilanne ja kirjoittaa ylös, jos joku tarvitsee jotain.
Jakauduimme pareiksi ja lähdimme kukin pari yhteen rakennukseen kartoittamaan tilannetta. Heti ulko-ovella selvisi, että sähköt ovat poikki, sillä ovet olivat lukossa ja summerit eivät toimineet. Löysin taloyhtiön isännöitsijän numeron ja soitin hänelle. Selvitin mistä olemme ja mitä yritämme tehdä ja hän oli hetkessä paikalla avaamassa ovia. Hänen kanssaan jutellessa selvisi, että hänen asuntonsa oli ollut rakennusten kivijalassa. Vesi oli tulvinut sisään ja asunto oli täysin tuhoutunut. Kyselimme, miten voisimme häntä tällä hetkellä auttaa ja hän totesi vain, että hänellä ei ole mitään. Annoimme hänelle ensihätään kassin, jossa oli muutama maapähkinä-hillo-leipä, hedelmä sekä vettä. Lisäksi hän sai tiedon, missä vaate- ja ruokavarasto sijaitsee. Hän avasi meille ja muille pareille rakennusten ulko-ovet ja pääsimme tarkistamaan, miten asukkaat voivat.
Rappukäytävät olivat pilkkopimeät, mutta onneksi olimme osanneet varautua taskulampuin. Aloimme koputella asuntojen oville ja monet niistä olivat onneksi tyhjillään - ihmiset olivat lähteneet sukulaisten tai ystävien luokse asumaan. Kiipesimme pimeitä, vinoja portaita pitkin ja kiersimme rakennuksen kaikki viisi kerrosta. Kohtasimme naisen, joka puhui huonosti englantia ja vaikutti olevan kovin epätoivoinen ja huonossa kunnossa. Yritimme kovasti selvitellä, onko hänellä tarvetta lääkkeille, mutta emme kielimuurin takia päässeet tästä selvyyteen. Lupasimme tuoda hänelle lisää elintarvikkeita ja vettä ja otimme hänen tietonsa ylös.
Pareittain kävimme rakennuksia läpi ja viimeisen kiersimme kaikki yhdessä. Kierrettyämme kaikki asunnot kokoonnuimme tarkistamaan, oliko jollakin akuutti hätä saada lisätarvikkeita jo samana päivänä. Päädyimme siihen, että lähtisimme takaisin varastolle ja kävisimme uudestaan kolmessa asunnossa. Osan tiimistämme piti lähteä, mutta meitä jäi vielä tarpeeksi, jotta voisimme hakea ja toimittaa akuutit tarpeet. Mukanamme oli ilmeisesti myös valokuvaaja jostain lehdestä, ja hän kertoi kuvien tulevan sekä printtiin että nettiin jossain vaiheessa. Hän otti nimemme ylös, kiitti ja toivotti hyvää illan jatkoa.
Me neljä sisukasta naista lähdimme vaeltamaan takaisin varastolle hakemaan elintarvikkeita kohtaamalleni vanhalle naiselle, huopaa juuri sairaalasta kotiutuneelle naiselle sekä vauvatarvikkeita perheelle, joka sinnitteli omassa asunnossaan 22 päivää vanhan vauvan kanssa. Saimme kerättyä kaiken tarvitsemamme muiden vapaaehtoisten avustuksella ja lähdimme takaisin. Sama ulko-ovi -ongelma oli edessä, mutta hyvällä tuurilla satuimme paikalle rakennuksiin juuri, kun joku asukas oli menossa sisään. Toimitimme elintarvikkeet vanhalle naiselle ja lupasimme, että häntä tullaan katsomaan seuraavana päivänä. Pääsimme toimittamaan huovan kylmästä hytisevälle naiselle, joka vuolaasti kiitteli ja toivotti sitten hyvää yötä. Viimeisen rakennuksen kanssa oli hankaluuksia, sillä talonmies oli poistunut paikalta kauppaan. Päätimme jäädä hetkeksi häntä odottamaan ja siinä joutessamme kirjoitimme puhtaaksi raporttia rakennuksista ja ihmisten tarpeista, joita vapaaehtoiset voisivat seuraavana päivänä toimittaa. Viimein talonmies saapuikin paikalle ja pääsimme toimittamaan vaipat ja muut tarvikkeet vauvalle.
Väsyneinä mutta kiitollisina ja onnellisina mahdollisuudesta auttaa suunnistimme toimistolle viemään raporttia. Saimme kiitosta hyvin tehdystä työstä.
Tänään päätin lähteä oltuani ensin hommissa Suomikirkolla takaisin GOLESille katsomaan, onko vapaaehtoisille vielä tarvetta. Matkalla luin Facebook-päivityksen, jossa kerrottiin organisaation saanen 15000 huopaa, jotka pitäisi laittaa jakoon ennen keskiviikon myrskyä ja mahdollista lumisadetta. Saavuin paikalle ja yksi työntekijöistä bongasi minut ja muisti sekä naamani että nimeni. Hän määräsi minut välittömästi tiiminjohtajaksi. Kokoonnuimme tehtävänjakoon ja ensimmäinen prioriteetti oli lahjoituksena saadut huovat, jotka pitäisi saada jaettua ihmisille, joiden kodeissa ei lämmitys vieläkään toimi.
Saimme ohjeet, missä huovat ovat ja osoitteita, joihin niitä pitää toimittaa. Matkalla sain puhelun toimistolta, ja minulle annettiin uudet osoitetiedot, rakennusten tärkeysjärjestys oli muuttunut. Kokoonnuimme kaikki ensin huopien luokse ja neuvottelimme tiiminjohtajien kesken, miten toimia. Emme saaneet tarkkoja osoitteita, vaan meidän käskettiin käyttää omaa harkintaa ja käydä rakennus kerrallaan jakamassa huopia. Sovimme, että jokainen tiimi ottaa vastuulleen rakennuksen ja jos aikaa jää, tarkistamme useampia ja kommunikoimme keskenämme, mitkä rakennukset on kierretty.
Lähdimme huopien kanssa liikenteeseen ja ensimmäisen rakennuksen ovella törmäsimme henkilöön, jolta kyselimme, toimivatko sähköt ja lämmitys. Hän kertoi, että kyllä vain ja päätimme siirtyä seuraavaan rakennukseen. Aloitimme korkeimmasta kerroksesta oviin koputtelun ja huopien jakamisen. Jännittävä ilmiö oli se, että osassa huoneistoja lämmöt toimivat, kun taas osassa eivät. Jotkut ovat pitäneet kaasuhellojaan päällä lämmittääkseen asuntonsa ja lämpö suorastaan hehkui ulos. Tämä ei tietenkään ole kovin turvallinen lämmitysvaihtoehto, mutta eipä sille mitään voinut tehdä. Kirjoitimme samalla ylös, jos jollakin oli tarvetta saada vettä tai ruokaa.
Päivä kääntyi nopeasti iltaan, ja päästyämme pohjakerrokseen ulkona oli jo pimeä. Pohdimme alakerrassa, miten jatkamme ja päätimme lähteä takaisin ensimmäiseen rakennukseen. Vaikka yksi asukas oli sanonut, että lämmitys toimii, ilmeisesti se ei tarkoitakaan että ne toimivat jokaisessa huoneistossa. Lähdimme hakemaan lisää huopia ja samalla reissulla kohtasimme muut tiimit.
Päivitimme tietomme rakennuksista ja päädyimme loppujen lopulta siihen, että tiimit jakautuisivat uudestaan käymään läpi vielä muutaman rakennuksen. Minä lupauduin lähtemään kahden vapaaehtoisen kanssa hakemaan ruokaa ja vettä muutamille, jotka sitä akuutisti heti tänä iltana tarvitsivat. Meillä oli onneksi auto käytössä ja pääsimme näppäräati kulkemaan ruokavarastolle ja takaisin. Saimme tarvitsemamme tavarat kasaan ja ajoimme takaisin alkuperäiseen kohtaamispaikkaamme. Huopia oli tullut lisää ja niitä jostain syystä jaettiin suoraan kadulta ihmisille. Samalla hetkellä, kun purin autosta vettä ja ruokakasseja, jotka oli jo korvamerkitty niitä tarvitseville, paikalla oli ihmisiä pyytämässä niitä itselleen. Heti kun luovuin muutamasta pullosta vettä, paikalla oli kymmenen uutta kysyjää, ja oli pakko vain olla töykeä ja sanoa, etten voi niitä enempää antaa. Lähdimme nopeasti toimittamaan tavaroita eteenpäin, ennen kuin joku keksisi ne varastaa.
Ihmisillä on kummallinen mentaliteetti jakamiemme tarvikkeiden kanssa tällaisen katastrofin jälkeen. Jos jotain nähdään jaettavan, sitä vaaditaan heti itselleen siinä pelossa, ettei tavaraa enää saa mistään. Ei auta, vaikka kerrot veden tai ruoan olevan sellaisille ihmisille, jotka eivät pääse lähtemään asunnostaan mihinkään, toisin kuin ihmiset, jotka ovat kadulla vaatimassa tarvikkeita itselleen. Vedestä ei pitäisi olla huutava pula, mutta jos sitä ollaan jollekin viemässä, yllättäen muillekin tulee pakottava tarve sitä saada, vaikka he voisivat kävellä kauppaan vesipullon ostamaan.
Saimme tavarat toimitettua niitä tarvitseville ja akuutit tarpeet täytettyä. Suuntasimme takaisin toimistolle katsomaan, oliko ketään enää paikalla ottamassa vastaan täyttämiämme lomakkeita. Kello oli jo lähemmäs 19 ja vaikka toimiston oli määrä sulkeutua klo 18, paikalla oli vielä paljon ihmisiä ja saimme lomakkeet jätettyä henkilölle, joka toimittaa tiedot eteenpäin. Sain kyydin metroasemalle, jolta pääsin näppärästi lähtemään kotia kohti.
Näiden kahden päivän aikana olen tavannut monia upeita ihmisiä, jotka ovat vapaaehtoisina toimineet. Tuttavuudet ovat valitettavan lyhytaikaisia ja toivon, että polkumme vielä joskus kohtaavat. Yksi nainen sanoi, että tällaisessa tilanteessa näkee samanaikaisesti sekä New Yorkin huonoimman että parhaimman puolen. Huonoimman siinä mielessä, että kaupungin infrastruktuuri on hyvin haavoittuvainen ja vaikea korjata. Metrojen ollessa poissa käytössä kahdeksan miljoonaa ihmistä ovat jumissa. Solmun purkaminen vie oman aikansa ja koko sen ajan kaupunki on pienessä kaaoksessa. Vaikka työtä tehdään varmasti yötä päivää, sähköjen ja lämmityksen palauttaminen on edelleen kesken, vaikka julkisuudessa kerrotaan asian olevan toisin. Paras puoli toisaalta on yhteisö ja sen voima. GOLES on toiminut usean tuhannen vapaaehtoisen voimin ja käynyt tuhansilla ovilla koputtamassa, tarkistamassa ihmisten vointia ja jakanut tonneittain tarvikkeita, ruokaa ja vettä, jotka ovat tulleet lahjoituksena. Lower East Sidella ei ole näkynyt valtion kriisiapua, Punaista ristiä tai muutakaan suurta avustusjärjestöä, vaikka avuntarve on suuri. Sen sijaan ihmiset toimivat yhdessä ja pitävät huolta toisistaan. Tämän yhteisön halu ottaa vastuuta jäsenistään on ollut mahtavaa seurattavaa ja olen äärimmäisen iloinen ja ylpeä, että olen saanut olla omalta osaltani siinä mukana ja kantamassa vastuuta. Valmista emme ole vielä saaneet aikaan, mutta edistystä kyllä. GOLES jatkanee työskentelyä Sandyn jälkimainingeissa ainakin viikon loppuun asti.
Tämä oli aika tekstipitoinen postaus, mutta halusin tämän kokemuksen kuvauksen säästää jo ihan itseäni varten.
lauantai 3. marraskuuta 2012
Paluu Inwoodiin
Loppupäivät Vegasissa sujuivat rauhallisissa merkeissä. Harkitsin auton vuokraamista, mutta vakuutusten kanssa siitä olisi kuitenkin tullut sen verran kallis investointi, etten sitten viitsinyt. Korttia kun piti höyläillä viiden ylimääräisen hotelliyön ja viiden päivän ravintolakulujen summalla. Sen verran pääsin uhkapelin makuun, että taisin hävitä kokonaiset 5 dollaria. Pelikoneet alkavat 1 sentin panoksilla, joten dollarilla voi veivata 100 kierrosta. Yhdessä vaiheessa olin jopa voitolla, mutta en sentään niin paljon, että olisin vahingossa rikastunut. Viimeinen ilta huipentui luonnollisesti siihen, kun henkkareita kyseltiin kahteen otteeseen - ensin pelikoneen ääressä ja sen jälkeen vielä aulabaarissa, josta kävin ostamassa peräti Coca Colaa. Ovat aika tarkkoja noista ikärajoista.
Perjantaina kirjauduin varhain aamulla ulos hotellistani Vegasissa ja suuntasin lentokentälle. Soitin kämppäkaverilleni ja varmistin, toimivathan sähköt vielä, ettei tarvitse enää kentällä huolehtia kännykän ja iPadin akkujen lataamisesta. Sähköt on, ovat onneksi olleet koko ajan, kämppäkaverini kertoi. Luottavaisin mielin siis koneeseen ja kohti New Yorkia.
Lähestyessämme New Yorkia koneen ikkunoista näkyi lukuisia öljylaivoja ja osa kaupungista oli edelleen pimeänä. Kone laskeutui ja lähdin selvittelemään, mikä olisi paras tapa päästä jonnekin päin Manhattania, josta pääsisin metrolla Inwoodiin. Tiesin valmiiksi, että normaalisti käyttämäni A-metro ei ole toiminnassa 207- kadulle asti, mutta 1-juna oli ja siihen tähtäsin. Matka terminaalista alkoi bussilla, joka vei Federal Circle asemalle autovuokraamoiden keskelle. Sieltä pääsin jatkamaan matkaa AirTrainilla Jamaica Stationille. Jamaicalta kulkee junia Manhattanin suuntaan ja niistä usea oli saatu liikenteeseen jo edellisenä päivänä. Nousin junaan ja pääsin sillä Penn Stationille asti, jossa 1-juna saapui juuri sopivasti. Kävelymatkaa jäi kilometrin verran, mutta kaiken kaikkiaan aikaa kului vähemmän kuin odotin ("vain" vähän vajaa 3 tuntia) enkä hirveästi joutunut seisoskella missään odottelemassa.
Inwoodissa ei käytännössä ole juurikaan merkkejä myrskystä. Täällä selvittiin aika vähällä. Sähköt eivät katkenneet, puita ei tietääkseni hirveästi kaatunut eivätkä kadut tulvineet. Olisin siis pärjännyt varmasti ihan hyvin, vaikka täällä olisinkin ollut myrskyn aikaan, mutta eipä hirveästi harmita, että jäi väliin tällä kertaa. Kaupunki toipuu pikkuhiljaa ja julkista liikennettä saadaan koko ajan enemmän auki. 34. kadulta alaspäin tilanne on kaikkein haasteellisin, tällä hetkellä ainoastaan yksi metrolinja on saatu siellä toimintakuntoon. New York Marathon oli tarkoitus juosta sunnuntaina, mutta tapahtuma peruttiin ja parempi varmaan niin. Vaikka Manhattan alkaakin pikkuhiljaa nousta jaloilleen, muilla alueilla on edelleen paljon tuhoa ja ihmisiä, jotka ovat jääneet kodittomiksi ja menettäneet kaiken omaisuutensa. Maratonia olisi juostu myös näillä alueilla, joten päätös perumisesti oli varmasti oikea.
Huomenna Suomikirkolla on messu normaaliin tapaan ja sinne on sopivasti ilmeisesti saatu sähkötkin takaisin. Kartoitan vapaaehtoismahdollisuuksia, josko sitä voisi jotain tehdä myrskystä kärsineiden hyväksi. Näin sitä palaillaan arkeen Vegasin jälkeen.
Perjantaina kirjauduin varhain aamulla ulos hotellistani Vegasissa ja suuntasin lentokentälle. Soitin kämppäkaverilleni ja varmistin, toimivathan sähköt vielä, ettei tarvitse enää kentällä huolehtia kännykän ja iPadin akkujen lataamisesta. Sähköt on, ovat onneksi olleet koko ajan, kämppäkaverini kertoi. Luottavaisin mielin siis koneeseen ja kohti New Yorkia.
Lähestyessämme New Yorkia koneen ikkunoista näkyi lukuisia öljylaivoja ja osa kaupungista oli edelleen pimeänä. Kone laskeutui ja lähdin selvittelemään, mikä olisi paras tapa päästä jonnekin päin Manhattania, josta pääsisin metrolla Inwoodiin. Tiesin valmiiksi, että normaalisti käyttämäni A-metro ei ole toiminnassa 207- kadulle asti, mutta 1-juna oli ja siihen tähtäsin. Matka terminaalista alkoi bussilla, joka vei Federal Circle asemalle autovuokraamoiden keskelle. Sieltä pääsin jatkamaan matkaa AirTrainilla Jamaica Stationille. Jamaicalta kulkee junia Manhattanin suuntaan ja niistä usea oli saatu liikenteeseen jo edellisenä päivänä. Nousin junaan ja pääsin sillä Penn Stationille asti, jossa 1-juna saapui juuri sopivasti. Kävelymatkaa jäi kilometrin verran, mutta kaiken kaikkiaan aikaa kului vähemmän kuin odotin ("vain" vähän vajaa 3 tuntia) enkä hirveästi joutunut seisoskella missään odottelemassa.
Inwoodissa ei käytännössä ole juurikaan merkkejä myrskystä. Täällä selvittiin aika vähällä. Sähköt eivät katkenneet, puita ei tietääkseni hirveästi kaatunut eivätkä kadut tulvineet. Olisin siis pärjännyt varmasti ihan hyvin, vaikka täällä olisinkin ollut myrskyn aikaan, mutta eipä hirveästi harmita, että jäi väliin tällä kertaa. Kaupunki toipuu pikkuhiljaa ja julkista liikennettä saadaan koko ajan enemmän auki. 34. kadulta alaspäin tilanne on kaikkein haasteellisin, tällä hetkellä ainoastaan yksi metrolinja on saatu siellä toimintakuntoon. New York Marathon oli tarkoitus juosta sunnuntaina, mutta tapahtuma peruttiin ja parempi varmaan niin. Vaikka Manhattan alkaakin pikkuhiljaa nousta jaloilleen, muilla alueilla on edelleen paljon tuhoa ja ihmisiä, jotka ovat jääneet kodittomiksi ja menettäneet kaiken omaisuutensa. Maratonia olisi juostu myös näillä alueilla, joten päätös perumisesti oli varmasti oikea.
Huomenna Suomikirkolla on messu normaaliin tapaan ja sinne on sopivasti ilmeisesti saatu sähkötkin takaisin. Kartoitan vapaaehtoismahdollisuuksia, josko sitä voisi jotain tehdä myrskystä kärsineiden hyväksi. Näin sitä palaillaan arkeen Vegasin jälkeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)