Halloween

Halloween valkeni tänä aamuna Vegasissa ja jo pelkästään aamupalareissulla vastaan käveli jos jonkinmoista hahmoa. Ihmiset ottavat Halloweenista täällä kaiken irti ja sekä aikuiset että lapset pukeutuvat asianmukaisesti. Omat suunnitelmat Halloweenille ovat aika laimeat - suurin osa tapahtumista on jollain tavalla sidoksissa ihmisten pelotteluun ja kauhuun, enkä ole vielä keksinyt yhtäkään syytä, miksi haluaisin maksaa siitä, että joku pelottaa minut puolikuoliaaksi. Haunted houses ja muut "hauskuudet" jääkööt siis paikallisille.

Las Vegasissa säät edelleen suosivat, lämpötila pysyy +25 tienoilla ja yhtäkään pilveä en ole vielä havainnut reissun aikana. Paluulentoni New Yorkiin varmistui perjantaille ja kirjauduin New York New York hotelliin loppuajaksi. Näin sitä muutettiin neljän päivän loma yhdeksän päivän lomaksi. Sunnuntaipäivä meni lähinnä näitä jatkojärjestely tehdessä ja ystävien kanssa lounastaessa. Tunnen täällä pariskunnan ja pääsin myös tapaamaan heidän suloista kahdeksankuukautista tytärtään. Maanantaina läksin yliopiston kampukselle pyörimään. Ystäväni opettaa siellä näytelemistä ja pääsin seuraamaan hänen tuntiaan ja näkemään muutenkin kampusaluetta, joka on muuten aivan jumalattoman suuri. Sillä retkellä piti poiketa myös Targetissa hankkimassa täydennystä vaatevarastoon, kun en luonnollisestikaan pakannut vaatetta kuin neljälle päivälle. Jonkin verran vaatteita löytyikin ja nyt pitäisi loppuun asti pärjätä. Uusi ongelma on tavaran kuljettaminen takaisin New Yorkiin, koska lähdin pelkän repun varassa. Ilmeisesti pitää siis ostaa matkalaukku.

Eilen kävelin Stratosphere Towerille, joka on korkeahko tornirakennelma/hotelli Stripin pohjoispäässä. Ylimmät kerrokset ovat näköalatasanteita ja yksi lempipaikoistani Vegasissa. En tällä kertaa hypännyt vapaapudotuksella alas SkyJumpia niin kuin olen joskus tehnyt, tyydyin Big Shot -nimiseen laitteeseen tornin huipulla. Se on vähän niinkuin Linnanmäen Raketti, mutta 109-kerroksisen tornin huipulla. Näköalat olivat mahtavat.

Samalla kun tässä nautin Vegasista, seuraan jatkuvasti uutisia ja tunnen suurta kiitollisuutta siitä, etten ollut itärannikolla. Kämppäkaverini ja kunnossa ja asuntokin on paikallaan, mutta tuhon määrä on valtava. Vegasissa asuvien ystävieni tuttu kuoli maanantai-iltana kaatuneen puun alle. Metroja ei välttämättä saada kuntoon päiväkausiin, joka tarkoittaa sitä, että suurin osa Manhattanilla asuvista ihmisistä ovat vailla kulkuvälinettä - he eivät pääse töihin, kauppaan, lääkäriin, ylipäätään minnekään, koska harvalla on auto. Tässä on pakko uskoa jonkinlaiseen johdatukseen ja olla kiitollinen siitä, että minun ei selvästi ollut tarkoitus olla New Yorkissa myrskyn aikaan. Alunperinhän lähdin Vegasiin sen syyn varjolla, että minun pitää kartoittaa, missä hotellissa kannattaa majoittua joulukuussa, kun palaan tänne puolimaratonia juoksemaan. Se oli syy, ei varsin hyvä sellainen, mutta syy kuitenkin. Sen ansiosta säästyin myrskyltä. Nähtäväksi jää, millainen operaatio on perjantaina edessä, kun lentokentältä pitäisi päästä takaisin asunnolle mielellään julkisella liikenteellä, mutta se on sen ajan murhe.

Hurrikaani Sandy

Niinhän siinä kävi, että lento Las Vegasista New Yorkiin on peruttu ja pidennetty viikonloppu pitenee entisestään. Tiedoksi siis tutuille, en ole New Yorkissa hurrikaanin tiellä. Huomenna selvinnee, milloin on mahdollista lentää takaisin, todennäköisesti aikaisintaan torstaina. Hotellista pitää kirjautua ulos klo 11 aamulla ja sen jälkeen majoitussuunnitelma auki. Kyselin varauksen pidentämistä, mutta respa sanoi reilusti, että halvemmaksi tulee, jos teen netissä uuden bookkauksen. Näinpä siis pitää tehdä, kun paluulento selviää.

Tämä suunnitelmattomuus on jotenkin hirvittävän jännä olotila, kun yleensä niin kaikki matkustusjutut järjestän hyvissä ajoin valmiiksi. Säitä ei ihminen säädä eikä niille kukaan voi mitään, mutta eipä täällä Vegasissa mikään hätä ole eikä tänne jääminen rehellisesti sanoen ihan hirveästi harmita. Voisi sitä ikävämpäänkin paikkaan jäädä jumiin.

Pitää tässä nukkua yön yli ja huomenna tehdä tarkempia jatkosuunnitelmia. Puolenpäivän jälkeen suuntaan brunssille ystävien kanssa ja sen jälkeen yritän soittaa lentoyhtiöön, jonne todennäköisesti muutama muukin yrittää päästä läpi. Sitä jonotusta odotellessa ja samalla kovasti toivoen, ettei hurrikaani aiheuta niin suurta tuhoa kuin mitä pelätään.

Viva Las Vegas

Matka sujui ilman sen kummempia kommelluksia, joskin herätyskellon soitto klo 5.45 vaati myöhemmin veronsa. Säät suosivat ja Vegas on yhtä mukaansatempaava kuin aina ennenkin. Viikonlopuksi on lupailtu jopa 28 astetta ja pelkää auringonpaistetta.

Päivä alkoi reippaasti hotellin kuntosalilla. Nopea pyrähdys juoksumatolla herätti kummasti. Videopuhelu työpaikalle ja tuttujen nuorten moikkaaminen varmisti, että päivä lähti mukavasti käyntiin. Tänä iltana on luvassa Switchfootin keikka ja muuten päivä on kulunut edestakaisin Stripiä kävellessä. Aamupala jäi kuntosalikeikan jälkeen pieneksi, joten brunssi oli paikallaan. Aika pienen pancaken tarjoilivat Hash House A Go Gossa.

Huomenna olisi tarkoitus ajella vuoristoradalla koko päivän kattavan rannekkeen edestä ja sunnuntaille sovittu tapaaminen paikallisten ystävien kanssa. Loppuaika kuluukin sitten täyä kaupunkia ihmetellessä.

Pientä jännitystä elämään tuo New Yorkia lähestyvä myrsky. Voi olla, etten pääsekään lentämään täältä su-ma -välisenä yönä takaisin, jos näyttää siltä, että myrsky yltyy ja saavuttaa Nykin maanantaiaamuna. Pitäisi ehkä miettiä, mikä on plan B, jos lento perutaan. Ei kai siinä muuta, kun viettää pudennetystä viikonlopusta vielä vähän pidennetty versio, joidenkin arvioiden mukaan vasta torstaina lennellään normaalisti.

Nyt kuitenkin Switchfootia kuuntelemaan.

Matkaraportti: Philadelphia

Philadelphia katsastettu. Mukava kaupunki ja voipi olla, että pitää toinen reissu vielä syksyn aikana tehdä. Aamuhan alkoi luonnollisesti niin, että bussi oli myöhässä. Lähtöaika oli 8.15, mutta siihen mennessä bussi ei ollut edes saapunut vielä. Tämä oli varsin ilahduttava asia siinä vaiheessa, kun on kierinyt sängystä ylös aamulla ennen klo 6. Bussiliikenne on täällä vähän niinkuin paikallinen VR. Onneksi ei ollut mihinkään kiire. Viimein kuitenkin Bolt Bus suvaitsi saapua paikalle ja matkaan päästiin 20 minuuttia aikataulusta myöhässä.

Matka Philadelphiaan on parin tunnin mittainen. Tämä edellämainittu Bolt Bus on ns. halpabussiyhtiö, joita täällä on muutamia. Edestakainen matka Manhattanilta Philadelphiaan maksoi hurjat $24. Myös pysäkki oli inhimillisen matkan päässä keskustasta, joten kävellen pääsi liikkumaan hyvin. Philadelphiassa on ilmeisesti ihan toimiva julkinen liikenne, mutta sitä en päässyt vielä testailemaan, kun aurinko paistoi ja kävellen näkee aina enemmän. Lähdin keskustan läpi kävelemään kohti historic districtiä. Philadelphia on keskeinen kaupunki Yhdysvaltain historiassa ja mm. Benjamin Franklinin kotikaupunki, joten paljon historiaan liittyvää nähtävää löytyy. Liberty Bell, jota pidetään koko Amerikan itsenäisyyden symbolina on suosittu nähtävyys. Kivenheiton päässä on Indepence Visitor Center, jossa voi käydä hakemassa karttoja, ostamassa matkamuistoja ja kyselemässä Philadelphian historiasta.

Independence Visitor Center

Liberty Bell

Matkalla historic districtiin poikkesin Reading Terminal Marketissa, joka on suosittu kauppahalli. kauppahallista löytyi myös America's Best Sandwich, eli Adam Richmanin (Man v. Food) viimeisimmän tv-ohjelman voittajaksi kruunattu leipä. Kieltämättä ihan helkkarin hyvä leipä, mutta en ole täysin vakuuttunut, että kuitenkaan ehkä Amerikan paras.

Jatkoin matkaa Liberty Belliltä vielä jonkin matkaa, kunnes päädyin Franklin Fountain jäätelöbaariin. Sisustus on suoraan 50-luvulta ja myyjätkin ovat pukeutuneet sen mukaisesti. Tämä oli kuin pieni aikamatka ja jäätelöannoshan oli sitten pakko tilata. Myyjä pesi huolellisesti kätensä ja alkoi väsätä Franklin Mint -annosta kuin taideteosta. Pohjalle kahta eri jäätelöä, jotka peitettiin kokonaan vaahtokarkkikastikkeella ja päälle vielä kermvaahtoa, suklaa- ja minttukastikkeita.

Matka jatkui ja välillä piti käydä vähän kiertelemässä kauppoja ja hankkimassa Philadelphian Hard Rock Cafesta t-paita muistoksi. Siinä kaupunkia kierrellessä piti pysähtyä vielä JFK Plazalle ottamaan kuva kuuluisasta suihkulähteestä ja LOVE -patsaasta. Kohtelias koditon mies tarjoutui ystävällisesi ottamaan kuvankin patsaan kanssa, ja vinkkasi vienosti kuvan ottamisen jälkeen, että josko vähän rahaa antaisit, kun hänellä on nälkä. Pitihän siinä sitten taskun pohjalta kaivella muutama dollari herralle ruokarahaa.

Ennen lähtöä tajusin, että kaikkein tärkein ja keskeisin Philadelphian antimista on vielä kokeilematta. Cheesesteak, nimittäin. Näitä leipiä saa joka Philadelphiassa varmaan jokaisesta kadunkulmasta ja useampi paikka kilpailee siitä, kuka myykään sitä aitoa ja alkuperäistä cheesesteakia. Etsin Yelpin avulla sellaisen paikan, jossa näytti olevan paikallisten suosituksia välttääkseni turistirysät ja päädyin pieneen ravintolaan nimeltä Ishkabibble's (jo pelkästään nimen takia voisin tuon valita). Siinä sitten cheesesteakini tilasin ja jäin istumaan tiskille. Kaikki leivät tehtiin vasta kun ne oli joku tilattu ja katselinkin oman cheesesteakini valmistusprosessia. Lihaa grilliin paistumaan, siitä leivälle ja päälle juustokastike, joka tunnetaan nimellä Cheese Whiz. Tuossa Cheese Whizissä ei taida oikeaa juustoa olla ollenkaan, mutta se on se kaikkein perinteisin lisäke tälle paikalliselle herkulle. Pian edessäni olikin höyryävän kuuma cheesesteak, joka kuuluu kastiin maistuu paljon paremmalta kuin mille näyttää.

Puolet söin ja puolet pakkasin mukaan. Myöhemmin syömäni puolisko oli itse asiassa jopa hieman maukkaampi, kun liha oli ehtinyt hetken jäähtyä ja juustokastike pehmittää leivän. Kolesteroliarvot taisivat kokea pienen nousun ja tällaisen syötyä voi aina odotella sydänkohtausta saapuvaksi. Eipä onneksi kuuluu jokapäiväiseen ruokavalioon, mutta oikein maukas kokemus ensimmäiseksi cheesesteakiksi.

Vierailu jäi tällä kertaa lyhyeksi ja kiirehdin bussille. Tällä kertaa lähdimme jopa ajoissa ja New Yorkiinkin saavuimme ihan inhimilliseen aikaan muusta liikenteestä huolimatta.

Matkustelu jatkuu huomenna ja määränpää on Las Vegas. YAY!

Six Flags Great Adventure

Six Flags Great Adventure tuli tarkastettua ja ihan kelpo vuoristoratoja sieltä löytyi. Suosikiksi jäi Kingda Ka, joka on tällä hetkellä maailman korkein vuoristorata ja oli pitkään myös nopein. Huippunopeus on 206 km/h, johon kiihdytys kestää vaivaiset 3,5 sekuntia. Rata ampaisee melkein pystysuoraan ylös 130 metrin korkeuteen ja tulee samalla tavalla alas. Toinen hauska kyyti oli El Toro -niminen puinen vuoristorata, jonka rinnalla Linnanmäen pilipali rata häviää 100-0. Huippunopeus nousee 110 km/h ja matkan varrella on yksi jyrkimistä puuvuoristorata dropeista maailmassa. Mustelmat jäivät muistoksi, sen verran brutaalia meno oli. Vuoristoradat olivat päivän ykkösteema. Toiseksi nousi jonot. Klo 14 jälkeen tuntui, että puistossa oli n. puolet maailman ihmisistä ja jonot laitteisiin olivat järjestäen 1.5 tuntia. Eipäs siinä sitten hirveästi ehtinyt ajella. Aamulla puiston auetessa jonot olivat inhimilliset puoli tuntia pitkät ja ensimmäisten tuntien aikana ehtikin juosta useamman vuoristoradan läpi. Alue on jumalattoman suuri, joten siirtymisaikaa laitteesta toiselle sai varata 10 minuuttia. Näin lokakuussa täällä pysytään uskollisesti Halloween teemassa ja iltaisin klo 18 jälkeen puistossa alkaa Fright Night eli koko puistoalue muuttuu yhdeksi isoksi kauhutaloksi. Puistoon lappasi koko ajan lisää väkeä ja jonot illalla olivat todennäköisesti 2.5 tunnin mittaiset laitteisiin. Päätin lähteä klo 18 aikaan, kun tämä kauhuhomma ja ainainen jonotus ei oikein inspannut. New Yorkista oli aamulla suora bussiyhteys puistoon, mutta pois pääseminen olikin sitten asteen hankalampaa. Suora bussiyhteys takaisin kulki vain kerran päivässä vasta puiston sulkemisen jälkeen. Edessä oli seikkailu paikallisbussin avulla ensin Freehold -nimiseen tuppukylään jossain New Jersey perukoilla ja siitä sitten toisella paikallisbussilla Manhattanille. Pysäkillä oli minun lisäkseni newyorkilainen opiskelijapariskunta, ja lähdimme yhdessä tuumin etsimään tietä takaisin. Aikataulun mukaan bussin piti olla pysäkillä klo 18, mutta se saapui "hieman myöhässä" klo 18.25. Syykin siihen selvisi, puistoon jonotti kilometrien mittainen autojono. Hyppäsimme Freeholdissa bussista pois ja katselimme sitä rakennusta, jota bussiterminaaliksi kutsutaan. Pieni murju keskellä tietä. Kävimme sisältä ostamassa pientä evästä ja jatkoliput New Yorkiin. Lopulta löysimme oikean bussin ja nousimme siihen. Ilta pimeni nopeasti ja loppumatka sujui onneksi hyvin. Ensimmäinen bussiseikkailu täällä on siis takana päin. Tänään edessä on heti seuraava, tämän postauksen lähetettyäni suuntaan ovesta ulos ja etsimään bussia, joka vie minut päiväksi Philadelphiaan.

Neljä viikkoa

Tasan neljä viikkoa sitten olin näihin aikoihin laskeutunut JFK:lle. Vaikea uskoa, miten nopeasti aika on mennyt ja tuntuu, että eihän tässä ole vielä edes päässyt vauhtiin. Tähän asti reissu on ollut juuri niin upea, kun odotinkin.

Ei tule ehkä kenellekään yllätyksenä, että rakastan New Yorkia. Tämä on mahtava kaupunki. Inwood on asuinalueena aivan nappivalinta. Ihmiset ovat ystävällisiä ja tervehtivät kadulla. Kotikatuni toisella puolella asustelee koditon mies, joka iloisesti toivottaa hyvää huomenta lähtiessäni lenkille tai heiluttaa, jos kävelen toisella puolen katua ohitse. Ihmiset ulkoiluttavat koiriaan ja keräävät tunnollisesti jätökset talteen. Muutenkin suurkaupungiksi kadut ovat siistit ja roskat löytävät tiensä useimmiten roskikseen. Parempaa kämppäkaveria en voisi toivoa ja töitä olen päässyt tekemään niin, että aikaa on jäänyt myös paljon muuhun.

Toki täällä on asioita, jotka ärsyttävät. Pakkaisin mielellään kaupassa omat ostokseni, mutta tämä täyden palvelun ajattelu ei anna siihen mahdollisuutta, vaan elintarvikkeet joutuvat joka kerta vaikka minkälaisen pakkaajan armoille. Tämän nyt ei luulisi olevan suuri ongelma, mutta satun olemaan sairaalloisen tarkka esimerkiksi hedelmien käsittelystä, ne kun ovat herkkiä pilaantumaan, jos niitä kohtelee kaltoin. Täkäläiset muovikassit ovat aivan kammottavia ja yleensä kaupassa niihin pakataan maksimissaan muutama tavara per kassi. Niitä siis kasaantuu turhauttava määrä, vaikka ei paljon mitään ostaisikaan. Viime kerralla ojensin suomalaisen muovikassin myyjälle, joka tavarani pakkasi. Hän katseli kummissaan, että ihan oikeastiko yhteen kassiin laitetaan tavarat.

Postissa asiointi on aina yhtä jännittävää, kun koskaan ei tiedä, mitä siellä tapahtuu. Lähettäessäni veljelle syntymäpäivälahjaa jouduin ristikuulusteluun paketin sisällöstä. Aiemmin tänään kävin noutamassa pakettia, jonka Amazonista olin tilannut. Paketti oli saapunut jo 6.10. postiin, mutta siitä ei kukaan vaivautunut lähettämään minkäänlaista ilmoitusta. Huomasin vasta lähetyksenseurannasta, että se pitäisi noutaa. Paketin etsimiseen kului aikaa, koska niitä ei ilmeisesti ole kirjattu hyllyihin mitenkään loogisesti muuten kuin vastaanottajan sukunimen mukaan, mutta aakkosjärjestyshän on tunnetusti hankala asia hahmottaa.

Kaiken kaikkiaan asiot ovat suhteellisen hyvin, jos suurimmat ärsytyksenaiheeni liittyvät postiin ja muovikasseihih.

Ensimmäiset viikot ovat menneet lähinnä kaupunin kiertelyssä, ulkona syödessä ja ostoksia tehdessä. Kalenteri alkaa näyttää hieman kiireisemmältä loppuaikaa ajatellen.

Lauantaina ajattelin lähteä Six Flags Great Adventure -huvipuistoon, jos sää näyttää siltä, ettei tule taivaan täydeltä vettä. Vuoristoradat vetävät puoleensa, mutta katsotaan, mitä tuosta retkestä tulee. Täällä kun on noita Halloween juttuja joka paikassa, myös huvipuisto muuttuu illalla klo 18 jälkeen Fright Fest -nimiseksi kauhupuistoksi. En ajatellut jäädä zombien syötäväksi, joten takaisin Manhattanille pitäisi löytää paikallisbusseilla ajellen. Six Flags on New Jerseyn puolella ja bussit ovat muutenkin uusi tuttavuus, joten vain aika näyttää, minne päädyn.

Sunnuntaina on messupäivä suomikirkolla, joten töiden parissa menee iltapäivä. Leikin ajatuksella, että maanantaina lähtisin katsomaan, miltä Philadelphia näyttää. Busseilla pystyy tehdä kivan pienen päivämatkan suhteellisen halvalla, joten siihen olisi hyvä sauma.

Ensi viikon torstaina otan jälleen suunnan kohti lentokenttää. Las Vegas odottaa. Kyseessä on ensimmäinen kahdesta Vegasin matkasta. Suunnitelmat auki, mutta Switchfoot -nimistä bändiä ainakin pitäisi päästä kuuntelemaan.

Jos kaikki reissut toteutuvat, pörrään viikon sisään neljässä eri osavaltiossa: New Jersey, Pennsylvania, New York ja Nevada.

Näillä mennään eteenpäin.

Junior's

On burgereita ja on isompia burgereita. Voitte itse päättää, kumpaan kastiin tämänpäiväinen lounaani kuului:

Matkaraportti: Pittsburgh

Takana on mielettömän upea viikonloppu Pittsburghissa. Majoituin ystävän ja hänen perheensä luona pienen matkan päässä Pittsburghin keskustasta. Samalla sain näppärästi ystävästäni matkaoppaan. Hän kuljettikin minua viikonlopun paikasta toiseen ja tiesi Pittsburghista esimerkiksi kaiken mahdollisen.

Perjantai

JetBlue nousi ilmaan JFK:n kentältä myöhässä, kuten aina. En ole varmaan koskaan lähtenyt JFK:ltä ajoissa maan sisäisillä lennoilla. Ensimmäinen asia, jonka opin, oli että Pittsburghin alueella on paljon mäkiä. Siis ihan oikeasti. Koko paikka on yhtä ylä- tai alamäkeä.

Ilmasta katsottuna maanpinnan muodot ovat suhteellisen vaihtelevat

Matka oli vain reilun tunnin mittainen, joten aikaa Pittsburghin kiertelyyn jäi heti samana iltana. Heitimme tavarani majapaikkaan ja tapasin ystäväni perheen, johon kuului aviomiehen lisäksi kolme lasta. Heistä nuorimmainen, n. ehkä 7-vuoden ikäinen poika haastoi minut heti pelaamaan PS3:lla Cars-autopeliä. Kilpailuhenkisyyteni hyökkäsi esiin ja luonnollisesti voitin pelin, mutta siitä huolimatta poika tykästyi minuun.

Söimme pizzaa ja lähdimme sen jälkeen kohti keskustaa. Lyhyen Hard Rock Cafe vierailun jälkeen suuntasimme Mt. Washingtonin huipulle. Sinne pääsi sellaisella vähän gondoli-hissimäisellä vekottimella, joita ei maailmassa ilmeisesti hirveän montaa ole. Matka oli parin dollarin hintainen ja näkymät huipulta olivat aikas mahtavat. Illalla sattui vielä jostain syystä olemaan ilotulistus jossain päin kaupunkia ja jäimme sitä ihailemaan.

Parkkihallissa matkalla autolle hissiin juoksi kanssamme mies, joka näytti KISS-yhtyeen Gene Simmonsilta. Ystäväni kysyi leikkisästi, oliko kukaan koskaan kertonut hänelle, keneltä hän näyttää. Selvisi, että hän oli ammatiltaan Gene Simmons imitaattori, joka on esiintynyt mm. Vegasissa. Poistuttuamme hissistä "Gene" juoksi vielä peräämme ja kysyi, olisinko halunnut ottaa kuvan hänen kanssaan, kun kerran niin kaukaa olen tullut vierailulle. No tokihan minä nyt Gene Simmons lookaliken kanssa halusin kuvaan. Kuvan oton jälkeen sain vielä suukon poskelle ja käyntikortin siltä varalta, että joskus tarvitsen Gene Simmons imitaattoria.

Gene Simmons. Tuo lei-viritelmä kaulassa on Steelers-joukkueen väreissä, jonka sain lahjaksi, jotta voin soluttautua pittsburghilaisten sekaan

Mt. Washington vierailun jälkeen suuntasimme takaisin ystäväni kotiin, jossa hänen miehensä oli tehnyt ulos tulen odottamaan. Tutustuin ensimmäistä kertaa asiaan nimeltä S'more, joka on nuotiolla paistettu vaahtokarkki, joka on survottu graham-keksien ja suklaan väliin. Tämä oli hyvinkin herkullinen tuttavuusa, samoin toinen nuotioherkku Mountain pie. Mountain pie on kaksi vehnäleipää, joiden väliin on laitettu ikään kuin piirakkatäyte (tällä kertaa omena). Koko komeus puristetaan yhteen ja paistetaan nuotiolla. Lopputulos oli hyvä ja muistutti yllättävän paljon piirakkaa.


Lauantai

Pääsin aamulla pienelle juoksulenkille ja sen jälkeen lähdimme koko perheen voimin brunssille IHOP-ravintolaan. IHOP on lyhennelmä sanoista International House of Pancakes, eli amerikkalaiseen aamiaiseen erikoistunut ketjuravintola. Ovessa oli kyltti, joka teki olon heti tervetulleeksi ja turvalliseksi:

Mitäpä sitä muuta söisi kansainvälisessä pannukakkutalossa kuin pannukakkuja, joten annos muistutti hieman enemmän jälkiruokaa kuin aamupalaa, etenkin kuin päälle tietenkin piti lorauttaa vielä vaahterasiirappia.

Brunssin jälkeen lähdimme kiertelemään Pittsburghia autolla ja kävimme uudelleen Mt. Washingtonilla, joten sain kuvia myös päiväsaikaan.

Ajeltuamme takaisin alas lähdimme kiertelemään Pittsburghin keskustaa ja samalla ystäväni näytti ja kertoi tärkeimmät rakennukset ja nähtävyydet. Kaupungissa olisi vaikka kuinka paljon museoita ja muita kulttuuririentoja, mutta niihin en tämän lyhyen pyrähdyksen aikana ehtinyt. Illaksi meillä oli varattuna konserttiliput ja sitä ennen piti ehtiä syömään kuuluisassa Primanti Bros -ravintolassa.

Primanti on tunnettu leivistään, joiden täytteenä on leikkeleiden lisäksi myös ranskalaisia ja coleslawta. Tämä yhdistelmä sai alkunsa siitä, että joku halusi myydä leipiä, johon on valmiiksi sisällytetty koko ateria, eli myös ne ranskalaiset ja kaalisalaatti, jotka yleensä ovat lisukkeita. Olin hämmentynyt ensimmäisen suupalan jälkeen. En ollut varautunut siihen, että leipä olisi niin hyvä. En pidä coleslawsta yleensä laisinkaan eivätkä ranskalaisetkaan ole lempiruokaani, mutta ehkä tämän yhdistelmän hulluus teki siitä herkullisen kokemuksen.

Syötyämme leipämme lähdimme kohti Altar Baria, jossa meillä oli liput valmiina odottamassa. Sleeping At Last ja Jars of Clay heittivät aivan uskomattomat setit. Innokas matkaoppaani kävi nykimässä Sleeping At Lastin laulajaa keikan jälkeen hihasta ja hän tuli ystävällisesti yleisön joukkoon tapaamaan minua kuultuaan, että olen Suomesta asti.

Sleeping At Last

Sleeping At Last:in laulaja Ryan

Jars of Clay

Altar Bar oli keikkapaikkana mielenkiintoinen. Rakennus on ennen ollut kirkko ja on sittemmin muutettu baariksi. Paikka oli pieni ja intiimi ja juuri sopiva tällaista keikkaa varten. Keikan jälkeen kävin vielä Primantisin kautta hakemassa yöpalaa, kun todennäköisesti kyseisiä leipiä ei ihan hetkeen saatavillani ole.


Sunnuntai

Sunnuntaina ei ollut hirveästi aikaa enää tehdä juurikaan mitään. Söimme aamupalaa ja ystäväni lähti opettamaan pyhäkoulua. Alunperin suunnitelmana oli, että olisin voinut tulla vierailemaan hänen pyhäkoululuokassaan (tämä oli kirjaimellisesti pyhäKOULU, joka luokka-asteella oli nimittäin oma opetusryhmänsä saman katon alla). No tämähän ei onnistunut laisinkaan, kun minulla ei ole tarvittavia lupia työskennellä alaikäisten kanssa täällä Amerikan ihmemaassa. Edes se, että minulla on todiste työpaikastani suomalaisessa kirkossa nuorisotyössä ei riittänyt. Teoriassa minua ei kai olisi saatu edes päästää koko rakennukseen sisälle (kuten lapsien vanhempia ei päästetä), mutta armo kävi oikeudesta ja sain istuskella sisällä pyhäkoulun johtavan työntekijän toimistossa, kunnes lapset poistuivat. Hienoista ylivarovaisuutta, mutta lasten parasta siinä yritetään kovasti ajatella. En siis valitettavasti saanut mahdollisuutta nähdä livenä, miten amerikkalainen katolinen pyhäkoulu toimii.

Pyhäkoulu ekskursion jälkeen kävimme softball-kentän kautta ottamassa muutaman kuvan ja hyvästelemässä perheen. Nuorin lapsista sanoi toivovansa, ettei minun tarvitsisi lähteä ja että voisin asua heidän luonaan. Awwww, kuinka söpöä. Lentokentällä kaikki sujui hyvin, mutta kone ei tietenkään lähtenyt ajoissa, koska JFK:llä oli ruuhkaa.

Lähestyessämme New Yorkia sain kokea myös ehkä karmaisevimman lentokokemuksen ikinä. Muutaman pienen ilmakupan jälkeen kone heittilehti voimakkaasti ja täysin kontrolloimattamasti ensin vasemmalle ja sen jälkeen vielä oikealle. Hetken luulin jo, että se on menoa nyt, mutta kone onneksi vakaantui ja pääsimme pian sen jälkeen laskeutumaan. Kapteeni kuulutti, että lentokone oli täysin kunnossa, mutta olimme ilmeisesti jäänet jonkin edellä lentävän suuremman koneen ilmavirtaukseen, joka aiheutti heittelehtimisen. Meille ei kerrottu, kuinka suuri vaaratilanne oli kyseessä, enkä kyllä oikeastaan haluaisi edes tietää. Olin kiitollinen, kun pyörät koskettivat maata.

Matka JFK:ltä oli yhtä tylsä, kun olettaa saattaa. Metrolla matka kestää noin puolitoista tuntia, eikä siinä hirveästi ole aktiviteetti mahdollisuuksia. Kännykkäverkko ei ole, joten siitä on turha haaveilla. Olin liian väsynyt keskittyäkseni lukemaan kirjaa, joten matka meni musiikkia kuunnellessa. Onneksi metroyhteys tänne Inwoodiin on suora, joten vaihtoja ei tarvinnut kesken matkaa tehdä ja istumaan pääsi alusta asti.

Siinäpä matkaraporttia viikonlopusta. Mukaan Pittsburghista tarttui muutama t-paita ja muutamia ystävien ostamia matkamuistoja, Jars of Clayn kitaristin plektra, Gene Simmons imitaattorin käyntikortti, paljon kuvia ja hyviä muistoja. Joskus sitä tietää kaupungista lähtiessä, ettei välttämättä koskaan palaa. Pittsburghin kohdalla näin ei varmasti tapahdu, vaan todennäköisesti vierailen vielä uudemman kerran, ehkä useammankin. Niin paljon jäi näkemättä ja ystävän luokse on aina mukava palata.

Pittsburgh

Istuskelen JFK:llä odottelemassa koneeseen pääsyä. Pittsburgh kutsuu tänä viikonloppuna. Perillä odottaa kavereita, jotka ovat luvanneet toimia innokkaina matkaoppaina.

Tiedossa on ainakin retki Mt. Washingtonin huipulle sekä konsertti, jossa esiintyy Jars of Clay ja Sleeping At Last - molemmat sijoittuvat lempibändieni listalla melkoisen korkealle. Lisäksi olisi tarkoitus käydä myös Primanti Bros ravintolassa. Raflassa myydään jättimäisiä leipiä, joissa täytteenä perinteisten leikkeleiden lisäksi myös ranskalaisia ja coleslawta. Adam Richmanin Man v. Foodia katsoneet ovat voineetkin kyseisestä paikasta nähdä näytteitä, ravintolaa ja leipiä esiteltiin nimittäin ohjelmassa. Katsotaan, mitä kaikkea muuta tekemistä keksitään, luotan paikallisiin oppaisiini.

Eilisestä olisi vaikka mitä jännää kerrottavaa, mutta se tarina jääköön ensi viikolle, kun pääsen koneen ääreen naputtelemaan. Sanotaanko teaserinä vaikka näin, että ammattilaisvalokuvaajaurani alkoi eilen Carnegie Hallissa, jossa kuvasin siellä esiintyvää suomalaista duoa ja kaikki ei mennyt tietenkään backstagella ihan putkeen kulkulupaa noutaessani.

Eilen pyöräilyä Central Parkissa, huomenna Pittsburgh

Viikko on kulunut arkisten askareiden parissa. Kirkolla on tiistaisin perhekerho ja keskiviikkona suunniteltiin tulevaa rippikoulua. Sää on ollut huomattavasti syksyisempi kuin ensimmäisten päivien aikana ja satanutkin on, mutta onneksi aurinkokin jaksaa vielä näyttäytyä. Tänään edessä on pyykinpesu-urakka ja huomenna lähtö Pittsburghiin viikonlopuksi.

Eilinen iltapäivä kääntyi aurinkoiseksi, joten päätin vuokrata Central Parkista pyörän ja lähteä kiertämään puistoa sillä. Itse pyörän vuokraaminenhan oli myös jännittävä tapahtuma. Kävelin Columbus Circlen kulmille tietäen, että pyörä pitää saada ja hakeuduin pyörävuokraesitettä pitelevän tyypin läheisyyteen. Hän alkoi innokkaasti tyrkyttää heti polkupyörää ja kyselin niiden hintoja. Tunti kustantaisi 15 dollaria ja siihen oli tyytyminen. Toinen kaveri talutti pyörän eteeni ja tarkisti satulan korkeuden. Sittenhän alkoi tämä varsinainen jännittävä (pimeän talouden) osuus. Ensimmäinen kaveri sanoi toiselle, että älä ota veroja vaan hinta on tasan $15. Tämä teki työtä käskettyä ja vannotti minua tuomaan pyörän takaisin. Hän sanoi, että normaalisti he ottavat henkkarit itselleen pantiksi pyörästä, mutta ei aikonut sitä minun kohdallani tehdä. Niinpä löin rahat kouraan ja homma oli sillä selvä, lyötiin vielä kättä päälle, etten jättäisi pyörää minnekään lojumaan, vaan palauttaisin tunnin päästä. Varmaan tekee kaveri veroilmoituksensa ihan asiallisesti.

Lähtiessä tämä pyörän tuonut kaveri neuvoi, että älä vaan lähde pyöräilemään koko puiston ympäri, kun sehän on peräti 6 mailia ja vaatii ainakin 3 tuntia aikaa. Hymisin ja sanoin, että en toki, mutta kyllähän tuon 6 mailia, eli kymmenisen kilometria, helposti tunnissa polkee. Nousin pyörän selkään ja tajusin, ettei siinä ole jalkajarrua. Nolojen paljastusten aika: enpäs ole koskaan ajanut pyörällä, jossa ei ole jalkajarruja. Siinä sitten hetken emmittyäni polkaisin pyörän kuitenkin liikkeelle ja lähdin kiitämään pitkin Central Parkin pyöräkaistaa testaillen samalla ohjaustangossa olevia käsijarruja. Jarrut toimivat, mutta pohdin toimisivatko omat refleksit tarvittaessa oikein, polkimet kun sotkisivat tyhjää jos niillä yrittäisin jarruttaa.

 ja lähdin kiertämään puistoa. Central Park on kaunis ja kova paikka pyöräillä, ensimmäinen puolikas meni heittämällä ja tuntui olevan tasaista ja alamäkeä koko ajan. Tämähän kostautui jälkimmäiselllä puolikkaalla, joka oli sitten tietenkin yhtä helvetillistä ylämäkeä koko matkan takaisin. Puoli tuntia meni puiston kiertämiseen ilman pysähdyksiä, joten 3 tunnin arvio on täyttä utopiaa. Tietysti jos pysähtelisi jotain ihmettelemään aikaa kuluisi enemmän, mutta tämä pyöräretki oli osaltani ihan vain treenaus mielessä tehty - minun olisi määrä osallistua joulukuun alussa puolimaratonille Vegasissa ja sitä varten tässä pitää nyt raahautua ihan lenkille ja muutenkin kuntoilemaan. Ei vaan taida lompakko kestää hirveän montaa $15 dollarin pyöräretkeä.

Kun aikaa kerran oli jäljellä, päätin vielä lähteä uutta kierrosta aloittamaan, mutta siten, että poistun jo 72. kadun kohdalla ja pyöräilen siitä takaisin Columbus Circlelle 59. kadulle. Tämähän oli ihan loistava suunnitelma, kunnes tajusin, että täällä ei ajeta pyörillä jalkakäytävillä, vaan sulavasti liikenteen seassa autojen kanssa. Ja täällähän on autoja muutama enemmän kuin edes Helsingin keskustassa. En ole selvittänyt, onko jalkakäytävillä ajo varsinaisesti kiellettyä, mutta enpä jäänyt testailemaan, saanko sakot. Talutin pyörää kiltisti ensin jonkin matkaa, kunnes turhauduin ja uskaltauduin tielle hetkeksi toikkaroimaan. Autot ovat täällä tottuneita pyöräilijöihin, mutta silti koko ajan mietin, mikä auto lanaa minut matalaksi mennessään ohi. Eipä olisi minusta täällä aktiivisesti ehkä pyöräilemään, kun en uskaltaisi sataa metriä enempää kerrallaan olla autotiellä. Perille kuitenkin pääsimme ehjinä - sekä minä että pyörä. Pyörän minulle vuokrannutta kaveria ei näkynyt missään, joten jätin pyörän suurin piirtein samoille paikoille, kuin mistä alunperin lähdin liikkeelle. Ajattelin mielessäni, että onneksi ei sitten ottanut minulta sitä henkkaria pantiksi.

Aika lähteä katsomaan, onko pesukone jo vaatteeni tuhonnut. Laitteen nimi on Hercules. Vaateparat.

Uusi viikko

Syksy on virallisesti alkanut myös täällä. Lauantaina lämpömittari näytti yli 20 astetta, sunnuntaina syöksyi 10 asteen tienoille. Tällaisena pitäisi tästä lähtien jatkua, joskin auringon pitäisi paistaa enemmän kuin Suomessa.

Avasin viime viikolla konserttisarjan. Times Squaren Best Buy Theatressa esiintyi Lecrae. Jos nyt joku ei muka ole kyseisestä artisti kuullut, kyseessä on räppäri. Lecrae on suuri nimi erityisesti kristillisissä piireissä, mutta myös mainstream huomiota herättänyt. Jono keikkapaikalla kiersi melkein korttelin ympäri, joten kiitettävä määrä lippuja oli mennyt. Illan aikana esiintyi lopulta kahdeksan räppäriä ja ilta oli huikea. Klo 23 aikaan yleisölle kerrottiin, että Lecrae itse oli myöhässä ja vasta lentokoneessa matkalla New Yorkiin. Syynä oli, että hän oli hiljattain menettänyt perheenjäsenen ja hänen hautajaisensa oli ollut samana aamupäivänä. Lento oli lähtenyt myöhässä ja ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa.

Kristillinen musiikkiskene elää ja voi täällä hyvin. Yleisö elää upeasti mukana keikoilla ja sen näki myös Lecraen keikkailtana. Koko porukka painoi päänsä ja hiljeni rukoukseen, kun yleisölle kerrottiin syy, miksi Lecrae oli myöhässä. Kahden tuhannen ihmisen hiljaisuus oli koskettava hetki. Lavalla olevat räppärit johdattivat rukoukseen ja pitivät sen jälkeen tunnelmaa yllä heittämällä hurjan ryhmäsetin. Lecrae saatiiin vihdoin turvallisesti kyyditettyä paikan päälle. Hänen esiintymistään jouduttiin lyhentämään, sillä ilmeisesti konsertin oli määräysten mukaan loputtava klo 24 mennessä. Lyhyessäkin ajassa hän antoi yleisölle kaikkensa ja tyytyväisinä lähdettiin kotia kohti. Ilta oli mieletön ja lippu kustansi kokonaiset 25 dollaria, joka on ihan käypä summa kahdeksasta artistista ja melkein viiden tunnin keikasta. Lavalla oli kristillisen räpin uusinta sukupolvea ja voin lämpimästä suositella tutustumaan seuraaviin nimiin, jos räp yhtään uppoaa: Lecrae, Trip Lee, Tedashii, KB ja Andy Mineo. Viimeiseksi mainittu oli aivan liekeissä ja heitti ehkä illan parhaan setin. Videoita illasta latailen jossain vaiheessa juutuubiin.

Eipä ole tämän parempaa kuvaa Lecraesta, kun kameroita ei saanut muka sisään tuoda

Eilen oli Suomikirkolla messu ja siinä sunnuntai-iltapäivä kuluikin mukavasti. Sää oli kolea ja sateinen, joten eipä ollut oikein mitään hinkua jäädä Manhattanille ulkoilemaan.

Nyt potkin tässä uutta viikkoa käyntiin ja odottelen jo kovasti viikonloppua. Edessä on nimittäin reissu Pittsburghiin. Vierailen siellä ystävän luona ja samaan aikaan sattui sopivasti ihan huikeita bändejä soittamaan Pittsburghin keskustassa, joten pääsen kuuntelemaan lauantai-iltana Jars of Clayta ja Sleeping At Lastia livenä.

Kerrottakoon nyt vielä, että tässä on tullut enemmän ja vähemmän varailtua noita lentolippuja. Ensi viikonloppuna suuntana siis Pittsburgh ja siitä kahden viikon päästä Las Vegas. Toinen Vegasin reissu joulukuun alussa ja sieltä suoraan Ohioon ystävien luokse kyläilemään. Tässä samalla katselen kalenteria ja selailen, milloin olisi kiva päivä lähteä päiväretkellä Philadelphiaan. Eipä käy aika täällä pitkäksi, ei :)

Kesän muistoksi 34. kadulta. Taivas oli lauantaina vielä näin sininen. Eipä ole enää. Yhyy.

Mitä tuli syötyä

Olen nolo ja kuvaan ruokia, joita täällä syön. Tässäpä maistiaisia:

Oreo Overload @Cold Stone Cremery (terkut Roope!)

Falafel Sandwich @Taim

Chicken quesadilla @Chevy's

Pork & chives dumplings @Tasty Dumplings

Original Glaced @Krispy Kreme Doughnuts

Grilled Cheese Sandwich & Sweet Potato Fries @AOA

BBQ Wings @Virgil's

Cuban Panini @Indian Road Cafe

Brisket Burger @Dallas BBQ

Hyvin terveellisellä ruokavaliolla täällä siis elellään. Not.

Viikonloppu ja Governors Island

Viikonloppu sujui mukavasti. Lauantain vietin opetellen pesukoneen ja kuiurin sielunelämää ja sain kuin sainkin pyykit pestyä. En tiedä, tuliko puhdasta, mutta ainakin pesuohjelma pyöri. Kone itsessään on pelottavan suuri, pohjalle kaadetaan silmämääräisesti sopivan paljon pesuainetta jonka jälkeen pyykit heitetään perään, suljetaan kansi ja toivotaan ohjelman valinnan jälkeen parasta. Pesulämpötilaa ei voi säätää eikä ohjelmissakaan ole ihan suomalaisiin koneisiin verrattuna valinnanvaraa. Puolen tunnin jälkeen homma on valmis ja vaatteet voi siirtää kuivuriin, jossa taaskin arvotaan jokin ohjelma ja toivotaan, etteivät vaatteet tuhoudu. Koko lystistä pääsee vielä maksamaankin, pesu- ja kuivausyhdistelmälle tulee hintaa yli kolme dollaria. Joka tapauksessa pyykit on pesty. Kai.

Olen jatkanut näiden amerikkalaisten koneiden opettelua myös keittiön puolella. Täällä on luonnollisesti kaasulla toimiva hella ja uuni, ja pelkään edelleen joka kerta täyttäväni keittiön kaasulla ja räjäyttäväni sen jälkeen paikan atomeiksi. Monimutkaiset kokkailut jäävät siis väliin.

Sunnuntaina lähdin tutustumaan St. Johnin kirkon messuun. St. John's on amerikkalainen seurakunta, jolta Suomikirkko vuokraa kirkkoa ja toimistotiloja. St. John pitää messun joka sunnuntai alkaen klo 11, ja menneenä sunnuntaina kävin siellä katselemassa meininkiä. Kirkkokansaa ei ollut hirveästi, mutta tunnelma mukava ja rento. Loppuvirren sävelenä oli tuttuakin tutumpi Suvivirsi, mutta sanat tietenkin englanninkieliset. Erityisen puhutteleva osa saarnaa oli tämä Martin Belliltä lainattu kuvaus Jumalan armeijasta (hätäisimmät voivat hypätä seuraavan yli ja jatkaa lukemista alempaa):

I think God must be very old and very tired…. God’s been on the march a long time, you know. And look at God’s rag-tag little army! All he has for soldiers are you and me. Dumb little army.

Listen! The drum beat isn’t even regular. Everyone is out of step. And there! You see? God keeps stopping along the way to pick up one of God’s tinier soldiers who decided to wander off and play with a frog, or run in a field, or whose foot got tangled in the underbrush. God will never get anywhere that way. And yet, the march goes on.

Do you see how the marchers have broken up into little groups? Look at that group up near the front. Now, there’s a snappy outfit… –at least they’re in step with each other. Only they’re not wearing their shoes. They’re carrying them in their hands. Silly little band. They won’t get far before God will have to stop again.

Or how about that other group over there? They’re all holding hands as they march. The only trouble with this is the people on each end of the line. Pretty soon they realize that one of their hands isn’t holding onto anything–one hand is reaching, empty, alone. And so they hold hands with each other, and everybody marches around in circles. The more people holding hands, the bigger the circle. And, of course, a bigger circle is deceptive because as we march along it looks like we’re going someplace, but we’re not. And so God must stop again. You see what I mean? He’ll never get anywhere that way!

If God were more sensible he’d take his little army and shape them up. Why, whoever heard of a soldier stopping to romp in a field? It’s ridiculous. But even more absurd is a general who will stop the march of eternity to go and bring the soldier back. But that’s God for you. His is no endless, empty marching. He is going somewhere. His steps are deliberate and purposive. He may be old, and he may be tired. But he knows where he’s going. And he means to take every last one of his tiny soldiers with him. Only there aren’t going to be any forced marches. And, after all, there are frogs and flowers, and thorns and underbrush along the way. And even though our foreheads have been signed with the sign of the cross, we are only human. And most of us are afraid and lonely and would like to hold hands or cry or run away. And we don’t know where we are going, and we can’t seem to trust God–especially when it’s dark out and we can’t see him! And he won’t go on without us. And that’s why it’s taking so long.

Listen! The drum beat isn’t even regular. Everyone is out of step. And there! You see? God keeps stopping along the way to pick up one of God’s tinier soldiers who decided to wander off and play with a frog, or run in a field, or whose foot got tangled in the underbrush. God will never get anywhere that way.

And yet, the march goes on.

Martin Bell

Messun jälkeen kävin brunssilla, jonka aikana aurinko meni yllättäen piiloon ja vettä alkoi sataa ihan reilusti. Suunnitalmana oli lähteä Governors Islandilla, joka on avoin kaikille tietyn ajan vuodesta. Viikonloppuna oli viimeinen mahdollisuus lähteä sinne kiertelemään, joten uhmasin otin suunnan kohti lauttaa. Tällä kertaa suunnitelmassa pysyminen oli varsin hyvä ajatus, sillä sade lakkasi ja sää pikkuhiljaa selkeni.

Governors Islandin historiaa tunnetaan aina 1600-luvulle asti ja saarta  on käytetty vuosien mittaan vaikka minkälaisiin tarkoituksiin: kuvernöörien asutuksena, sotatoimissa Vapaussodan aikana ja rannikkovartioston tukikohtana. 1990-luvulla saarta on alettu kehittää yhteiseksi puistoksi ja historialliseksi maamerkiksi ja kehittäminen jatkuu edelleen. Tällä hetkellä vain osa saaresta on avoinna vierailijoilla ja suljettuun osaan on määrä valmistua ensi vuoden puolella huomattavan suuri laajennusosa puistoon.

Hyppäsiin Manhattanilta lauttaan, joka vei Governors Islandille kymmenessä minuutissa. Perille päästyäni etsin pyörävuokraamon ja vuokrasin menopeliksi kauniin vaaleansinisen, kolmivaihteisen polkupyörän. Katselin hetken ympärilleni ja nähtyäni pelottavan paljon aikuisia, jotka horjuivat pyöriensä kanssa uhkaavan näköisesti, tartuin myös kypärään ja painoin sen päähäni. Horjumisen syy oli yksinkertaisesti se, etteivät he osanneet ajaa polkupyörällä, mutta kokivat silti mielekkääksi vuokrata kyseisen kulkuneuvon. Vuokralle oli tarjolla myös tandemeita sekä perheille tai ryhmille tarkoitettuja pieniä vaunuja, jotka kulkevat eteenpäin polkemalla. Kaikkien näiden liikkuvien osien keskellä koin oloni turvallisemmaksi kypärä päässä.

Saaren ympäri pyöräili kymmenessä minuutissa, jos pääsi ilman pysähtymisiä liikkumaan. Tuuli oli sen verran vasten, että joissain osissa saarta sai oikeasti laittaa lihakset töihin, jotta pysyisi liikkeessä. Saarta kiersi promenadi, jonka varrelle oli mukava jäädä ottamaan silloin tällöin valokuvia. Näkymät olivat hyvät sekä Manhattanin eteläkärkeen että Vapauden patsaalle. Tässäpä riesaksenne kuvia kyseiseltä retkeltä:

Lautalla

Lautalla

Lautalla

Governors Island

Castle Williams

Näkymiä Manhattanin eteläkärkeen

Promenadi ja pyöräilytaidottomia ihmisiä

Promenadi jatkuu ja vasemmalla suosittu picnic-paikka

Vapauden patsastakin pystyi ihailla

Picnic Point. Minulle ei selvinnyt, onko kyltti tarkoituksella väärinpäin.

Feikki biitsi, jossa jytä soi ja tarjoiluja voi ostaa. Kesäaikaan varmaan ihan hyvä meininki, näillä säillä ei ihan ehkä toiminut.

Puistoaluetta

Puistotie, edessä näkyvä menopeli on neljällä pyörällä kulkeva poljettava vaunu, joiden tieltä yritin pysyä poissa.

Puistoa

Saarelta löytyi kaksikin kappeli, joista tässä St. Cornerlius. Kuvaan eksyi pahaa-aavistamaton suomalainen, jonka ohitse hetkeä aikaisemmin pyyhälsin pyörälläni ja kuulin puhuttavan suomea.

Autioituneita asuinrannuksia

Puistotie

Luotettava menopelini.