Viimeiset päivät ovat kuluneet nopeasti. Tiistaina olin viimeistä kertaa töissä Suomikirkolla. Keskiviikkona vietimme Brooklynissä suomalaista pikkujoulua ja riensin sieltä suoraan päivälliselle kämppäkaverini kanssa. Torstaina tein vielä viimeisiä shoppailuja ja iltapäivällä löhdin vielä New Jerseyyn päivälliselle ystäväni kanssa. New Jerseyn reissu piti tehdä jo viikkoja sitten, mutta Sandyn aiheuttamat vahingot sotkivat suunnitelmat, kun junat eivät liikkuneet. Vierailu jäi siis hieman viime tippaan, oikeastaan ihan viimeiseen mahdolliseen tippaan. Tänään ei sitten ehtinytkään paljon muuta kuin viimeistellä pakkaamiset ja siistiä vähän jälkiä. Kämppäkaverin hyvästelin aamulla hänen lähtiessä töihin ja kömmin sitten vielä hetkeksi takaisin sänkyyn.
Lentokentälle siirtyminen sujui näppärästi ovelle tilatulla autolla. Tämä ei ollut ratkaisuista halvin, mutta varmasti yksinkertaisin mukanani olevan tavaramäärän kanssa. Shoppailun tuloksena Suomeen lähtee kolme laukkua, joista jokainen on pakattu ihan painorajoille, taisivat mennä muutaman gramman ylikin, mutta yllättäen siitä ei Finnair tällä kertaa sakottanut.
Paluu töihin on edessä maanantaina. Omaan kotiin pitäisi siirtää takaisin ne tavarat, jotka sieltä siirsin pois ennen lähtöä. Samalla pitäisi keksiä, miten jo valmiiksi täyteen vaatehuoneeseen mahtuu kaikki uudet hankinnat. Lauantai on tarkoitus pysyä hereillä, joten siinähän sitä puuhaillessa sitten silmät pysyvät auki.
Blogi ei hiljene vielä tähän postaukseen, vaan jonkinlaista yhteenvetoa on vielä luvassa, todennäköisesti kuvien kera. Kiitos sinulle, joka olet tätä tähän asti lukenut.
Taakse jää joulunnäköinen New York. Joskus on pakko lähteä pois, jotta voi palata takaisin. Nyt on sen aika. Tuntemukset ovat sekavat. Kiva päästä kotiin, mutta olisihan täällä vielä viihtynyt. Mielessä pyörivät tämänpäiväiset uutiskuvat Connecticutissa tapahtuneesta tragediasta. Itärannikolla on tapahtunut paljon tämän syksyn aikana. Olen kiitollinen, että olen saanut myötäelää näissä tapahtumissa, kokea tavallista arkea, sen iloja ja suruja. Tämä matka on muuttanut minua, ei välttämättä näkyvästi, mutta henkisesti kyllä. En tiedä, milloin pääsen kokemaan taas jotain samanlaista. Itselleni olen tehnyt lupauksen, että jonakin päivänä varmasti pääsen, tämä ei jää tähän. Kotona voi alkaa miettiä vähintään seuraavan lomamatkan ajankohtaa.
Tunnin päästä ollaan toivottavasti koneessa matkalla kohti lumista Suomea. Näkemiin, New York. Ei koskaan hyvästi, vaan näkemiin.
No niin, kaikki postaukset putkeen ja nyt siirryn takaisin tuonne Nycin vinkit -blogiin :D sairastaessa tämä on oikein hyvää luettavaa ja erittäin mielenkiintoista :) mutta kerrotko vielä, miten päädyit Suomikirkolle töihin? Ja minkälaiset mahdollisuudet sinne on päästä?
VastaaPoistaKiitos kommenteista, kiva että blogi löytää lukijoita vaikka Suomessa olen taas ollut ikuisuudelta tuntuvan ajan :) Oma historiani alkoi Suomikirkossa opiskeluaikana, jolloin kävin siellä suorittamassa yhden työharjoittelun. Siitä asti on ollut palo palata takaisin ja kysäisin sähköpostitse, josko haluaisivat tämmöisen innokkaan vapaaehtoisen sinne töihin. Vastaus oli että toki saa tulla, mutta kustannuksissa kirkko ei pysty olemaan avuksi. Toisin sanoen kyseessä oli siis täysin omakustannematka, jonka puitteissa halusin jotain järkevää tekemistä ja palaset loksahtivat siltä osin paikalleen. En tiedä, mitkä ovat tälle hetkellä mahdollisuudet kirkolle päästä, mutta kannattaa kysäistä suoraan seurakunnan papilta, jos homma kiinnostaa!
PoistaKiitos vastauksesta. Ihan ei omat rahkeet riitä pitkään olemaan Nycissä lähinnä koiran ja työn takia, valitettavasti! mutta tuo kiinnosti ihan siksi, että veljen tyttö on ihan hulluna Nyciin eikä ole koskaan siellä käynyt. Ajattelin vinkata hänelle kirkosta ja muista suomalaisista siellä. Jospa hän sitten vaikka opiskelujen kautta lähtisi siellä käymään :)
Poista