Matkaraportti: Pittsburgh

Takana on mielettömän upea viikonloppu Pittsburghissa. Majoituin ystävän ja hänen perheensä luona pienen matkan päässä Pittsburghin keskustasta. Samalla sain näppärästi ystävästäni matkaoppaan. Hän kuljettikin minua viikonlopun paikasta toiseen ja tiesi Pittsburghista esimerkiksi kaiken mahdollisen.

Perjantai

JetBlue nousi ilmaan JFK:n kentältä myöhässä, kuten aina. En ole varmaan koskaan lähtenyt JFK:ltä ajoissa maan sisäisillä lennoilla. Ensimmäinen asia, jonka opin, oli että Pittsburghin alueella on paljon mäkiä. Siis ihan oikeasti. Koko paikka on yhtä ylä- tai alamäkeä.

Ilmasta katsottuna maanpinnan muodot ovat suhteellisen vaihtelevat

Matka oli vain reilun tunnin mittainen, joten aikaa Pittsburghin kiertelyyn jäi heti samana iltana. Heitimme tavarani majapaikkaan ja tapasin ystäväni perheen, johon kuului aviomiehen lisäksi kolme lasta. Heistä nuorimmainen, n. ehkä 7-vuoden ikäinen poika haastoi minut heti pelaamaan PS3:lla Cars-autopeliä. Kilpailuhenkisyyteni hyökkäsi esiin ja luonnollisesti voitin pelin, mutta siitä huolimatta poika tykästyi minuun.

Söimme pizzaa ja lähdimme sen jälkeen kohti keskustaa. Lyhyen Hard Rock Cafe vierailun jälkeen suuntasimme Mt. Washingtonin huipulle. Sinne pääsi sellaisella vähän gondoli-hissimäisellä vekottimella, joita ei maailmassa ilmeisesti hirveän montaa ole. Matka oli parin dollarin hintainen ja näkymät huipulta olivat aikas mahtavat. Illalla sattui vielä jostain syystä olemaan ilotulistus jossain päin kaupunkia ja jäimme sitä ihailemaan.

Parkkihallissa matkalla autolle hissiin juoksi kanssamme mies, joka näytti KISS-yhtyeen Gene Simmonsilta. Ystäväni kysyi leikkisästi, oliko kukaan koskaan kertonut hänelle, keneltä hän näyttää. Selvisi, että hän oli ammatiltaan Gene Simmons imitaattori, joka on esiintynyt mm. Vegasissa. Poistuttuamme hissistä "Gene" juoksi vielä peräämme ja kysyi, olisinko halunnut ottaa kuvan hänen kanssaan, kun kerran niin kaukaa olen tullut vierailulle. No tokihan minä nyt Gene Simmons lookaliken kanssa halusin kuvaan. Kuvan oton jälkeen sain vielä suukon poskelle ja käyntikortin siltä varalta, että joskus tarvitsen Gene Simmons imitaattoria.

Gene Simmons. Tuo lei-viritelmä kaulassa on Steelers-joukkueen väreissä, jonka sain lahjaksi, jotta voin soluttautua pittsburghilaisten sekaan

Mt. Washington vierailun jälkeen suuntasimme takaisin ystäväni kotiin, jossa hänen miehensä oli tehnyt ulos tulen odottamaan. Tutustuin ensimmäistä kertaa asiaan nimeltä S'more, joka on nuotiolla paistettu vaahtokarkki, joka on survottu graham-keksien ja suklaan väliin. Tämä oli hyvinkin herkullinen tuttavuusa, samoin toinen nuotioherkku Mountain pie. Mountain pie on kaksi vehnäleipää, joiden väliin on laitettu ikään kuin piirakkatäyte (tällä kertaa omena). Koko komeus puristetaan yhteen ja paistetaan nuotiolla. Lopputulos oli hyvä ja muistutti yllättävän paljon piirakkaa.


Lauantai

Pääsin aamulla pienelle juoksulenkille ja sen jälkeen lähdimme koko perheen voimin brunssille IHOP-ravintolaan. IHOP on lyhennelmä sanoista International House of Pancakes, eli amerikkalaiseen aamiaiseen erikoistunut ketjuravintola. Ovessa oli kyltti, joka teki olon heti tervetulleeksi ja turvalliseksi:

Mitäpä sitä muuta söisi kansainvälisessä pannukakkutalossa kuin pannukakkuja, joten annos muistutti hieman enemmän jälkiruokaa kuin aamupalaa, etenkin kuin päälle tietenkin piti lorauttaa vielä vaahterasiirappia.

Brunssin jälkeen lähdimme kiertelemään Pittsburghia autolla ja kävimme uudelleen Mt. Washingtonilla, joten sain kuvia myös päiväsaikaan.

Ajeltuamme takaisin alas lähdimme kiertelemään Pittsburghin keskustaa ja samalla ystäväni näytti ja kertoi tärkeimmät rakennukset ja nähtävyydet. Kaupungissa olisi vaikka kuinka paljon museoita ja muita kulttuuririentoja, mutta niihin en tämän lyhyen pyrähdyksen aikana ehtinyt. Illaksi meillä oli varattuna konserttiliput ja sitä ennen piti ehtiä syömään kuuluisassa Primanti Bros -ravintolassa.

Primanti on tunnettu leivistään, joiden täytteenä on leikkeleiden lisäksi myös ranskalaisia ja coleslawta. Tämä yhdistelmä sai alkunsa siitä, että joku halusi myydä leipiä, johon on valmiiksi sisällytetty koko ateria, eli myös ne ranskalaiset ja kaalisalaatti, jotka yleensä ovat lisukkeita. Olin hämmentynyt ensimmäisen suupalan jälkeen. En ollut varautunut siihen, että leipä olisi niin hyvä. En pidä coleslawsta yleensä laisinkaan eivätkä ranskalaisetkaan ole lempiruokaani, mutta ehkä tämän yhdistelmän hulluus teki siitä herkullisen kokemuksen.

Syötyämme leipämme lähdimme kohti Altar Baria, jossa meillä oli liput valmiina odottamassa. Sleeping At Last ja Jars of Clay heittivät aivan uskomattomat setit. Innokas matkaoppaani kävi nykimässä Sleeping At Lastin laulajaa keikan jälkeen hihasta ja hän tuli ystävällisesti yleisön joukkoon tapaamaan minua kuultuaan, että olen Suomesta asti.

Sleeping At Last

Sleeping At Last:in laulaja Ryan

Jars of Clay

Altar Bar oli keikkapaikkana mielenkiintoinen. Rakennus on ennen ollut kirkko ja on sittemmin muutettu baariksi. Paikka oli pieni ja intiimi ja juuri sopiva tällaista keikkaa varten. Keikan jälkeen kävin vielä Primantisin kautta hakemassa yöpalaa, kun todennäköisesti kyseisiä leipiä ei ihan hetkeen saatavillani ole.


Sunnuntai

Sunnuntaina ei ollut hirveästi aikaa enää tehdä juurikaan mitään. Söimme aamupalaa ja ystäväni lähti opettamaan pyhäkoulua. Alunperin suunnitelmana oli, että olisin voinut tulla vierailemaan hänen pyhäkoululuokassaan (tämä oli kirjaimellisesti pyhäKOULU, joka luokka-asteella oli nimittäin oma opetusryhmänsä saman katon alla). No tämähän ei onnistunut laisinkaan, kun minulla ei ole tarvittavia lupia työskennellä alaikäisten kanssa täällä Amerikan ihmemaassa. Edes se, että minulla on todiste työpaikastani suomalaisessa kirkossa nuorisotyössä ei riittänyt. Teoriassa minua ei kai olisi saatu edes päästää koko rakennukseen sisälle (kuten lapsien vanhempia ei päästetä), mutta armo kävi oikeudesta ja sain istuskella sisällä pyhäkoulun johtavan työntekijän toimistossa, kunnes lapset poistuivat. Hienoista ylivarovaisuutta, mutta lasten parasta siinä yritetään kovasti ajatella. En siis valitettavasti saanut mahdollisuutta nähdä livenä, miten amerikkalainen katolinen pyhäkoulu toimii.

Pyhäkoulu ekskursion jälkeen kävimme softball-kentän kautta ottamassa muutaman kuvan ja hyvästelemässä perheen. Nuorin lapsista sanoi toivovansa, ettei minun tarvitsisi lähteä ja että voisin asua heidän luonaan. Awwww, kuinka söpöä. Lentokentällä kaikki sujui hyvin, mutta kone ei tietenkään lähtenyt ajoissa, koska JFK:llä oli ruuhkaa.

Lähestyessämme New Yorkia sain kokea myös ehkä karmaisevimman lentokokemuksen ikinä. Muutaman pienen ilmakupan jälkeen kone heittilehti voimakkaasti ja täysin kontrolloimattamasti ensin vasemmalle ja sen jälkeen vielä oikealle. Hetken luulin jo, että se on menoa nyt, mutta kone onneksi vakaantui ja pääsimme pian sen jälkeen laskeutumaan. Kapteeni kuulutti, että lentokone oli täysin kunnossa, mutta olimme ilmeisesti jäänet jonkin edellä lentävän suuremman koneen ilmavirtaukseen, joka aiheutti heittelehtimisen. Meille ei kerrottu, kuinka suuri vaaratilanne oli kyseessä, enkä kyllä oikeastaan haluaisi edes tietää. Olin kiitollinen, kun pyörät koskettivat maata.

Matka JFK:ltä oli yhtä tylsä, kun olettaa saattaa. Metrolla matka kestää noin puolitoista tuntia, eikä siinä hirveästi ole aktiviteetti mahdollisuuksia. Kännykkäverkko ei ole, joten siitä on turha haaveilla. Olin liian väsynyt keskittyäkseni lukemaan kirjaa, joten matka meni musiikkia kuunnellessa. Onneksi metroyhteys tänne Inwoodiin on suora, joten vaihtoja ei tarvinnut kesken matkaa tehdä ja istumaan pääsi alusta asti.

Siinäpä matkaraporttia viikonlopusta. Mukaan Pittsburghista tarttui muutama t-paita ja muutamia ystävien ostamia matkamuistoja, Jars of Clayn kitaristin plektra, Gene Simmons imitaattorin käyntikortti, paljon kuvia ja hyviä muistoja. Joskus sitä tietää kaupungista lähtiessä, ettei välttämättä koskaan palaa. Pittsburghin kohdalla näin ei varmasti tapahdu, vaan todennäköisesti vierailen vielä uudemman kerran, ehkä useammankin. Niin paljon jäi näkemättä ja ystävän luokse on aina mukava palata.