Viikonloppu ja Governors Island

Viikonloppu sujui mukavasti. Lauantain vietin opetellen pesukoneen ja kuiurin sielunelämää ja sain kuin sainkin pyykit pestyä. En tiedä, tuliko puhdasta, mutta ainakin pesuohjelma pyöri. Kone itsessään on pelottavan suuri, pohjalle kaadetaan silmämääräisesti sopivan paljon pesuainetta jonka jälkeen pyykit heitetään perään, suljetaan kansi ja toivotaan ohjelman valinnan jälkeen parasta. Pesulämpötilaa ei voi säätää eikä ohjelmissakaan ole ihan suomalaisiin koneisiin verrattuna valinnanvaraa. Puolen tunnin jälkeen homma on valmis ja vaatteet voi siirtää kuivuriin, jossa taaskin arvotaan jokin ohjelma ja toivotaan, etteivät vaatteet tuhoudu. Koko lystistä pääsee vielä maksamaankin, pesu- ja kuivausyhdistelmälle tulee hintaa yli kolme dollaria. Joka tapauksessa pyykit on pesty. Kai.

Olen jatkanut näiden amerikkalaisten koneiden opettelua myös keittiön puolella. Täällä on luonnollisesti kaasulla toimiva hella ja uuni, ja pelkään edelleen joka kerta täyttäväni keittiön kaasulla ja räjäyttäväni sen jälkeen paikan atomeiksi. Monimutkaiset kokkailut jäävät siis väliin.

Sunnuntaina lähdin tutustumaan St. Johnin kirkon messuun. St. John's on amerikkalainen seurakunta, jolta Suomikirkko vuokraa kirkkoa ja toimistotiloja. St. John pitää messun joka sunnuntai alkaen klo 11, ja menneenä sunnuntaina kävin siellä katselemassa meininkiä. Kirkkokansaa ei ollut hirveästi, mutta tunnelma mukava ja rento. Loppuvirren sävelenä oli tuttuakin tutumpi Suvivirsi, mutta sanat tietenkin englanninkieliset. Erityisen puhutteleva osa saarnaa oli tämä Martin Belliltä lainattu kuvaus Jumalan armeijasta (hätäisimmät voivat hypätä seuraavan yli ja jatkaa lukemista alempaa):

I think God must be very old and very tired…. God’s been on the march a long time, you know. And look at God’s rag-tag little army! All he has for soldiers are you and me. Dumb little army.

Listen! The drum beat isn’t even regular. Everyone is out of step. And there! You see? God keeps stopping along the way to pick up one of God’s tinier soldiers who decided to wander off and play with a frog, or run in a field, or whose foot got tangled in the underbrush. God will never get anywhere that way. And yet, the march goes on.

Do you see how the marchers have broken up into little groups? Look at that group up near the front. Now, there’s a snappy outfit… –at least they’re in step with each other. Only they’re not wearing their shoes. They’re carrying them in their hands. Silly little band. They won’t get far before God will have to stop again.

Or how about that other group over there? They’re all holding hands as they march. The only trouble with this is the people on each end of the line. Pretty soon they realize that one of their hands isn’t holding onto anything–one hand is reaching, empty, alone. And so they hold hands with each other, and everybody marches around in circles. The more people holding hands, the bigger the circle. And, of course, a bigger circle is deceptive because as we march along it looks like we’re going someplace, but we’re not. And so God must stop again. You see what I mean? He’ll never get anywhere that way!

If God were more sensible he’d take his little army and shape them up. Why, whoever heard of a soldier stopping to romp in a field? It’s ridiculous. But even more absurd is a general who will stop the march of eternity to go and bring the soldier back. But that’s God for you. His is no endless, empty marching. He is going somewhere. His steps are deliberate and purposive. He may be old, and he may be tired. But he knows where he’s going. And he means to take every last one of his tiny soldiers with him. Only there aren’t going to be any forced marches. And, after all, there are frogs and flowers, and thorns and underbrush along the way. And even though our foreheads have been signed with the sign of the cross, we are only human. And most of us are afraid and lonely and would like to hold hands or cry or run away. And we don’t know where we are going, and we can’t seem to trust God–especially when it’s dark out and we can’t see him! And he won’t go on without us. And that’s why it’s taking so long.

Listen! The drum beat isn’t even regular. Everyone is out of step. And there! You see? God keeps stopping along the way to pick up one of God’s tinier soldiers who decided to wander off and play with a frog, or run in a field, or whose foot got tangled in the underbrush. God will never get anywhere that way.

And yet, the march goes on.

Martin Bell

Messun jälkeen kävin brunssilla, jonka aikana aurinko meni yllättäen piiloon ja vettä alkoi sataa ihan reilusti. Suunnitalmana oli lähteä Governors Islandilla, joka on avoin kaikille tietyn ajan vuodesta. Viikonloppuna oli viimeinen mahdollisuus lähteä sinne kiertelemään, joten uhmasin otin suunnan kohti lauttaa. Tällä kertaa suunnitelmassa pysyminen oli varsin hyvä ajatus, sillä sade lakkasi ja sää pikkuhiljaa selkeni.

Governors Islandin historiaa tunnetaan aina 1600-luvulle asti ja saarta  on käytetty vuosien mittaan vaikka minkälaisiin tarkoituksiin: kuvernöörien asutuksena, sotatoimissa Vapaussodan aikana ja rannikkovartioston tukikohtana. 1990-luvulla saarta on alettu kehittää yhteiseksi puistoksi ja historialliseksi maamerkiksi ja kehittäminen jatkuu edelleen. Tällä hetkellä vain osa saaresta on avoinna vierailijoilla ja suljettuun osaan on määrä valmistua ensi vuoden puolella huomattavan suuri laajennusosa puistoon.

Hyppäsiin Manhattanilta lauttaan, joka vei Governors Islandille kymmenessä minuutissa. Perille päästyäni etsin pyörävuokraamon ja vuokrasin menopeliksi kauniin vaaleansinisen, kolmivaihteisen polkupyörän. Katselin hetken ympärilleni ja nähtyäni pelottavan paljon aikuisia, jotka horjuivat pyöriensä kanssa uhkaavan näköisesti, tartuin myös kypärään ja painoin sen päähäni. Horjumisen syy oli yksinkertaisesti se, etteivät he osanneet ajaa polkupyörällä, mutta kokivat silti mielekkääksi vuokrata kyseisen kulkuneuvon. Vuokralle oli tarjolla myös tandemeita sekä perheille tai ryhmille tarkoitettuja pieniä vaunuja, jotka kulkevat eteenpäin polkemalla. Kaikkien näiden liikkuvien osien keskellä koin oloni turvallisemmaksi kypärä päässä.

Saaren ympäri pyöräili kymmenessä minuutissa, jos pääsi ilman pysähtymisiä liikkumaan. Tuuli oli sen verran vasten, että joissain osissa saarta sai oikeasti laittaa lihakset töihin, jotta pysyisi liikkeessä. Saarta kiersi promenadi, jonka varrelle oli mukava jäädä ottamaan silloin tällöin valokuvia. Näkymät olivat hyvät sekä Manhattanin eteläkärkeen että Vapauden patsaalle. Tässäpä riesaksenne kuvia kyseiseltä retkeltä:

Lautalla

Lautalla

Lautalla

Governors Island

Castle Williams

Näkymiä Manhattanin eteläkärkeen

Promenadi ja pyöräilytaidottomia ihmisiä

Promenadi jatkuu ja vasemmalla suosittu picnic-paikka

Vapauden patsastakin pystyi ihailla

Picnic Point. Minulle ei selvinnyt, onko kyltti tarkoituksella väärinpäin.

Feikki biitsi, jossa jytä soi ja tarjoiluja voi ostaa. Kesäaikaan varmaan ihan hyvä meininki, näillä säillä ei ihan ehkä toiminut.

Puistoaluetta

Puistotie, edessä näkyvä menopeli on neljällä pyörällä kulkeva poljettava vaunu, joiden tieltä yritin pysyä poissa.

Puistoa

Saarelta löytyi kaksikin kappeli, joista tässä St. Cornerlius. Kuvaan eksyi pahaa-aavistamaton suomalainen, jonka ohitse hetkeä aikaisemmin pyyhälsin pyörälläni ja kuulin puhuttavan suomea.

Autioituneita asuinrannuksia

Puistotie

Luotettava menopelini.